Herbalife-jengi

IRKUTSK, VENÄJÄ – ULAAN BAATAR, MONGOLIA

Herätyskello pärähti kello 3 aamuyöllä. Oli pakko kammeta itsensä ylös sängystä hatarasti nukutun yön jälkeen. Siirsimme mahdollisimman hiljaa tavaramme eteiseen, jottemme olisi herättäneet muita samassa huoneessa nukkuvia. Yllättäen joku muukin oli ylhäällä tähän epäinhimilliseen aikaan. Keittiössä istui skotlantilaisnainen, joka oli majoittunut samaan huoneeseen kanssamme ja nukkunut lähes koko edellisen päivän. Hän oli varannut parin päivän retken seuraavalle päivälle ja oli äärettömän huolestunut siitä, että hänet varmasti noudetaan majapaikastaan. Noudon piti tulla kello 6 eikä nainen saanut lainkaan unta. Juttelimme hetken hänen kanssaan, söimme vähän aamupalaa ja peseydyimme.

Kello 4.30 lähdimme kävellen Irkutskin rautatieasemalle. Ripotteli aavistuksen vettä. Liikenne oli kerrankin rauhallista ja ilma joen ylittävällä sillalla oli hengitettävissä eikä pakokaasujen kyllästämä. Päästyämme asemalle junamme oli jo siellä. Astuimme sisään kello 4.45. Hytti, johon meillä oli paikat, oli hämmästykseksemme täynnä. Meidän kanssamme samassa tilanteessa oli nuori korealaisnainen. Junaemäntä olisi halunnut sijoittaa meidät johonkin toiseen hyttiin, mutta halusimme omat paikkamme. Olimme nimittäin kerrankin vaunun keskivaiheilla, jonne tulee vähiten tupakansavua, kun ihmiset polttavat eteisessä.

Pienen jupinan jälkeen paikoillamme nukkuneet saatiin siirrettyä toisaalle. Heillä oli valtavasti tavaroita, joiden kärräämiseen toisiin hytteihin meni aikaa. Hytissä olleet olivat samaa porukkaa. He olivat palaamassa Herbalife-seminaarista Novosibirskistä kotiinsa Ulaan Baatariin. Kolme naista muutti muihin hytteihin yhden miehen jäädessä toiseen yläsänkyyn meidän hytissämme. Järjestelimme tavarat, petasimme sänkymme, vaihdoimme junavaatteet päälle ja vihdoin pääsimme takaisin nukkumaan junan jo puksuttaessa hyvää vauhtia kohti Baikal-järven rantaa.

Merja laittoi herätyksen kello 7.30, jotta pääsisi näkemään opaskirjassa hehkutetut upeat maisemat. Hän heräsikin ilman herätystä, koska siihen aikaan alkoi olla jo valoisaa. Baikalille oli vielä jonkin verran matkaa. Kello 8 saavuimme Slyudyankaan, jossa oli 15 minuutin pysähdys. Asemalta lähdettyämme juna pujahti läpi lyhyestä tunnelista, jonka jälkeen avautui näkymä Baikal-järvelle. Sen jälkeen rata seuraili järvenrantaa yli 150 kilometriä.

Herbalife-jengi hyöri aamupuuhissaan syöden aamupalaksi Herbalife-tuotteita ja käyttäen erilaisia Herbalife-rasvoja ja -naamioita. Oli hauska seurailla hyväntuulisia ja puuhakkaita ihmisiä, jotka olivat junassa kuin kotonaan. Samassa hytissä majoittuva mongolialaismies nappaili lukuisia vitamiinipillereitä annoslaatikostaan.

Juna oli kokonaisuudessaan normaalia siistimpi. Junaemännät putsailivat paikkoja useamman kerran päivässä ja vessatkin pidettiin hyvässä kunnossa, vaikka vaunu oli täynnä matkustajia. Toisessa päässä vaunua oli naisten vessa ja toisessa miesten, mutta kukaan ei näyttänyt noudattavan näitä rajoitteita. Söimme aamiaiseksi juustovoileipiä ja teetä. Merja popsi vielä lisäksi pikapuuron.

Maisemat Baikal-järven rannalla olivat kauniita. Järvi on todella iso. Tuntui kuin olisimme matkanneet merenrannalla. Järven vesi tyrskysi rantaan junan ohittaessa sen välillä vain muutaman metrin päästä. Pohdimme, nouseekohan vesi joskus syysmyrkyillä tai kevättulvien aikaan radalle asti? Etenimme hitaasti puksuttaen. Hytistämme meinasi välillä loppua happi, mutta onneksi tässä junassa oli mahdollista avata ikkunat tarvittaessa.

Katselimme ulkona vaihtuvaa maisemaa; pieniä puuröttelöitä, rannassa seisovia kalastajia, pieniä kyliä ja upeita ruskan sävyttämiä metsiä. Useimmilla ohittamillamme asemilla oli hienot, uutuuttaan hohtavat nimikyltit joista näki myös mikä kilometri oli meneillään. Välillä maisema oli kuin suoraan Suomesta koivikkoineen ja mäntymetsineen, välillä taas toisella puolella junaa kohosi dramaattinen vuorimaisema. Silloin tällöin ohitimme pieniä, takapajuisia kyliä, joiden asemilla oli kauniit vesitornit muistuttamassa höyryjuna-ajoista.

Korealainen matkakumppanimme heräsi puolen päivän aikaan. Aloimme jutella hänen kanssaan. Hänen nimensä on Bophee, joka tarkoittaa aarretta. Hän on syntynyt 17.12.1971 ja on ollut viisi vuotta opiskelemassa Irkutskissa sosiaalihuoltoa. Bophee oli asunut myös vuoden Mongoliassa ja osasi siten jonkin verran sekä mongolian että venäjänkieltä. Hän puhui myös kohtuullisesti englantia ja toimi tulkkinamme matkan aikana.

Bophee oli matkalla kotiinsa Korean Pujaniin tapaamaan äitiään. Parin kuukauden kuluttua hän suuntaa Yhdysvaltoihin Kansasiin siskonsa luokse johonkin uskonnolliseen keskukseen. Bophee on harras kristitty, jolla oli matkaluettavana Raamattu parilla eri kielellä sekä Matteuksen evankeliumia analysoiva kirja. Hän tarjosi meille herkulliset korealaiset sushi-kääryleet. Riisi, mausteet ja tonnikala oli kääritty tiukkaan pakettiin levällä.

Samassa hytissä matkaava mongolialaismies oli myynyt Herbalife-tuotteita kuusi vuotta ja oli tyytyväinen bisneksiinsä. Hän kertoi meille, että Herbalife-tuotteita myydään 60 maassa. Hänen avustuksellaan yritimme oppia lausumaan mongoliaa, jossa on paljon meille outoja äänteitä. Pian hyttimme oli täynnä iloista puheensorinaa kahden Herbalife-naisen liityttyä seuraamme. Opimme sanomaan mongoliaksi kiitos, hei ja minun nimeni on.

Hytissämme puhuttiin sekaisin englantia, saksaa, koreaa, mongoliaa ja suomea. Toinen mongolialaisnaisista oli asunut kuusi vuotta Koreassa ja toinen, Serkoksi esittäytynyt, Koreassa ja Saksassa. He olivat molemmat syntyneet 1971 ja toisella oli syntymäpäivä 18.12. eli hänellä oli vain päivän ikäero Bopheehen. Serkolla oli 18 vuotias lapsi ja toisella naisella 5 ja 15 vuotiaat tyttäret. He esittelivät meille valokuvia ja videoita Herbalife-seminaaristaan, josta he olivat hyvin innoissaan. Paikalla oli ollut jotain kuuluisuuksia, joista emme olleet koskaan kuulleetkaan ja jotenkin David Beckhamkin liittyi asiaan. Välillä oli hankala ymmärtää, mistä oli kysymys. Mutta pääasia oli, että meillä oli hauskaa yhdessä.

Baikal-järvi jäi taakse. Maisema muuttui tyypilliseksi venäläiseksi suomaisemaksi. Ulan Udessa oli pitkä pysähdys, jonka aikana ehdimme piipahtaa ulkona. Vaunuihin lastattiin lisää hiiliä, joita käytetään muun muassa vedenkeittämiseen. Merja jutteli hetken parin brittiläisen kanssa, jotka olivat matkanneet Pietarista Moskovaan ja Irkutskiin. He olivat nyt menossa Ulaan Baatarin kautta Kiinaan, Tiibetiin, Vietnamiin, Laosiin, Kambodzhaan jne. Heillä ei ollut tarkkaa matka-aikataulua, koska he olivat irtisanoutuneet työpaikoistaan reissulle lähtiessään.

Ulan Uden jälkeen metsät vähenivät ja ikkunasta näkyi kukkuloita ja niittyjä. Silloin tällöin radanvarrella laidunsi hevosia, lehmiä tai vuohia. Vaunuemäntä kävi pesemässä lattiat kuunnellessamme äänikirjaamme. Rata seuraili laajassa laaksossa Selenga-joen vartta kohti Mongoliaa. Kanssamme matkaava mongolialaismies tarjosi meille Herbalife-teetä kertoillen samalla tuotteiden erinomaisuudesta. Hän oli laihtunut niitä käyttämällä kahdessa kuukaudessa 80 kiloisesta 65 kiloon.

Illansuussa saavuimme Naushkiin, joka on Venäjän puolen raja-asema. Rajavartijat kiersivät junassa keräämässä kaikkien passit ja katosivat niiden kanssa jonnekin. Vessat olivat lukossa 3-4 tunnin pysähdyksen ajan, mutta asemalla oli mahdollista käydä pientä maksua vastaan vessassa. Kävimme molemmat kävelyretkillä ulkona junan lähettyvillä niin kuin lähes kaikki muutkin matkustajat. Laiturialueella hyöri koiria kerjäämässä makupaloja junaemänniltä. Juna vaihtoi veturia.

Mongolialaiset ystävämme käväisivät aseman lähellä olevassa supermarketissa ja tulivat takaisin hyttiimme isojen ruokakantamusten kanssa. Pimeän tullen linnoittauduimme hyttiimme odottamaan loputtomien rajamuodollisuuksien loppuunsaattamista. Opimme uuden mongolialaisen sanan “iit”, joka tarkoittaa “syö”. Tätä ystävämme hokivat tarjotessaan meille omenoita, suklaata, pähkinöitä ja vaikka mitä.

Kaivoimme laukustamme “Heitä sikaa” -pelin, jonka opetimme junaystävillemme. Pelasimme maaotteluja Korea, Suomi, Mongolia, kunnes kaikki olivat voittaneet kerran. Nauroimme ja hassuttelimme odottaessamme, että juna vihdoinkin lähtisi taas liikkeelle. Lopulta se nytkähti ja matka jatkui.

Vaikutti siltä, että koko vaunuosastolla oli tarve päästä vessaan. Mongolialaiset vakuuttelivatkin junaemännän avaamaan vessanoven raja-asemien välillä, vaikka niin ei periaatteessa saisi tehdä. Matka asemien välillä kesti melkein tunnin, joten lähes kaikki ehtivät vessaan. Jostain syystä junaemäntä kuitenkin laittoi vessanoven kiinni muutaman viimeisen jonottajan nenän edestä. Tero kuului valitettavasti tähän joukkoon eikä hänen auttanut muu kuin odottaa seuraavaa mahdollisuutta.

Raja-asemien välillä kävi melkoinen suihke, kun junaemännät jakelivat Venäjältä hankkimansa tuomiset eri hytteihin. Kaikkiin hytteihin jaettiin pari pakettia lakanoita säilytettäväksi rajamuodollisuuksien ajan. Lisäksi mongolialaismiehelle hyttiimme tuotiin pari pakettia jotain lääkkeitä, jotka hän piilotti hyllyllä olevan t-paitansa sisälle. Ilmeisesti junaemännillä tai joillakin muilla matkustajilla on tapana kuskailla kaikenlaista pientä laittomasti rajan yli.

Mongolian raja-asemalla Sukhbaatarissa pysähdyttiin jälleen pitkäksi aikaa. Junaemäntä jakoi englanninkieliset tulliselvityslomakkeet täytettäväksemme. Sen jälkeen rajavartijat keräsivät kaikkien passit ja häipyivät niiden kanssa. Kello alkoi jo lähennellä puolta yötä. Keskustelimme mongolialaisnaisten kanssa hiuksista. Lähes kaikilla mongolialaisilla naisilla on paksut, pitkät hiukset, mutta nykyään on yhä yleisempää leikkauttaa ne puolipitkiksi. Syynä on käytännöllisyys, sillä pitkät hiukset painavat ja aiheuttavat niskasärkyä. Merja nukahti tunniksi Teron jutellessa Bopheen kanssa Raamatun paradokseista.

Saatuamme passit ja muut paperit takaisin paikalle saapuivat tullivirkailijat, jotka kävivät läpi kaikki hytit tarkastaen alasänkyjen alla olevat lokerot sekä oven yläpuolella olevan laukkutilan meidän odottaessamme käytävässä. Viimeiseksi vaunussa pyörähti koirapartio. Lopulta kaikki rajamuodollisuudet oli käyty läpi ja juna pääsi jatkamaan matkaa kohti Ulaan Baataria. Kokonaisuudessaan puuhaan oli mennyt noin viisi tuntia. Ihmettelimme, mihin aika oikein kului, koska vaunussa tehdyt tarkastukset olivat vieneet siitä ehkä puolisen tuntia.

Olimme lopenuupuneita ja kaikki painuivat samantien nukkumaan. Avasimme hetkeksi hyttimme ikkunaa, jotta saimme raitista ilmaa. Kylmä yöilma täytti tilan. Ulkona oli pilkkopimeää. Olimme saapuneet Mongoliaan.

Video: elävää sivuttaiskuvaa pelitilanteesta