Valkoista hiekkaa varpaiden välissä

MANCORA, PERU

Oli ihana herätä kauniissa huoneessa, avata parvekkeen ovi ja aistia tropiikin lämpö ja meri. Aamiaisella meillä oli sama tarjoilija kuin illallakin. Hän näyttää tekevän todella pitkää päivää. Aamiainen tarjoiltiin terassilla meren äärellä. Saimme vastapuristettua ananasmehua, leipää paistettujen kananmunien kera ja teetä.

Aamiaisen jälkeen kävimme hotellivirkailijan kanssa keskustelua huoneemme hinnasta. Mielestämme meidän olisi pitänyt saada jonkinlainen alennus, koska aioimme jäädä ainakin kolmeksi yöksi ja hotelli oli lähes tyhjä. Kaiken lisäksi luvattu wifi-yhteys ei toiminut. Jostain syystä Casa de Playassa oli kuitenkin todella tiukka linja, vaikka sanoimme siinä tapauksessa vaihtavamme hotellia. Suuntasimmekin rannalle katselemaan vaihtoehtoja.

Viereinen hotelli oli lähes samaa tasoa, mutta 20% halvempi ja siellä oleva wifi-yhteyskin toimi hyvin meidän tietokoneellamme. Tero halusi vaihtaa, mutta Merja oli ihastunut Casa de Playan kauniiseen puutarhaan ja näköalaan parvekkeeltamme sekä kauniisti sisustettuun huoneeseemme. Lopulta kaikista painostuksesta huolimatta päätimme jäädä Casa de Playaan.

Lähdimme kävelylle Mancoran keskustaan. Tallustelimme paljain jaloin kaikessa rauhassa lämmöstä, auringosta ja merestä nauttien pitkin loputonta valkoista hiekkarantaa. Seuraamme lyöttäytyi musta labradorinnoutaja, jonka nimesimme samantien Matin ja Raijan koiran mukaan Kalleksi. Koska tämä hauveli oli suomalaista veljeään pienempi, siitä tuli tietysti Pikku-Kalle.

Puolivälissä matkaa tuli vastaan kalastusveneiden satama. Paikalla oli sekä kunnon puisia kalastusveneitä että pieniä purjelauttoja, joilla emme ainakaan itse olisi kovin pitkälle merelle uskaltautuneet. Aika pitkälle näimme niiden kuitenkin aamulla menevän. Veneiden yläpuolella liiteli fregattilintuja ja laiturinnokassa nökötteli pelikaaneja. Rannalla oli miehiä korjailemassa veneitään.

Mancoran kylä on tunnettu surffaajien keskuudessa. Siellä on tarjolla edullista majoitusta ja rannalla ilmeisesti ihan hyvät aallot. Moni jää kylään pidemmäksikin aikaa. Lounasaikaan pääkatu oli lähes kuollut lukuunottamatta pientä turisteille suunnattua markkina-aluetta. Markkinoilla oli tarjolla erilaisia matkamuistoja hainhammaskoruista nahkalaukkuihin ja taiteeseen. Ostimme muutaman mandariinin katukojusta.

Piipahdimme hetkeksi nettikahvilaan vilvoittelemaan paahtavasta helteestä. Tosin ei sielläkään ilmastointia ollut, mutta varjoa sentään löytyi. Kyselimme pienistä toimistoista pääkadun varrelta bussiyhteyksistä Mancorasta Guayaquiliin Ecuadoriin. Yhtenä kriteerinämme oli, ettemme halua lähteä kukonlaulun aikaan. Onneksi vaihtoehtoja näytti löytyvän.

Käveltyämme pienen kylän ristiinrastiin palasimme rannalle. Siellä olevat pikkuravintolat olivat auki. Olihan rannalla jonkin verran auringonpalvojia ja surffaajia, vaikkei ilmeisesti kuumin sesonkiaika ollutkaan. Valitsimme siisteimmältä näyttävän Gebicheria Las Canitas -ravintolan ja tilasimme ison kannullisen limonadaa. Merja söi herkullisia valkosipulivoissa paistettuja katkarapuja ja Tero friteerattuja mustekalarenkaita. Yhteensä hintaa kertyi 7,5 euroa.

Paluumatkalla Pikku-Kalle ilmestyi seuraamme vähän ennen venesatamaa. Se ohjasi meidät kiertotietä laiturin ohi, koska nousuvesi esti kulkemisen laiturin alta, josta olimme menneet menomatkalla. Merja löysi rannalta kuolleen merihevosen, joka oli jo alkanut kovettua. Hän nappasi sen mukaan, vaikkei ollut ollenkaan varma saisiko sen kuljetettua Suomeen.

Merjan rojahtaessa parvekkeelle riippumattoon hyvän kirjan kanssa Tero lähti rannalle juoksulenkille. Hän juoksi rantaa vastakkaiseen suuntaan kuin missä Mancoran kylä oli. Ranta jatkui ja jatkui. Aina piti katsoa, joko se seuraavan mutkan jälkeen päättyisi. Rannalla oli paljon kivannäköisiä ja erikoisiakin hotelleja. Ihmisiä näkyi vain harvakseltaan. Juoksulenkkiä häiritsivät jonkin verran koirat, jotka innostuivat uudesta lenkkikaveristaan vähän liikaakin.

Söimme illallisen hotellillamme. Perussa on selkeästi maukkaampaa ja parempaa ruokaa kuin esimerkiksi Boliviassa. Tietysti merenrannalla saa herkullisia merenantimia, jotka maistuvat meille molemmille. Tällä kertaa nautimme merenherkuilla ja riisillä täytetystä ananaksesta. Illallisen jälkeen Tero meni hetkeksi viereiselle hotellille käyttämään heidän wifi-yhteyttään, koska netti ei edelleenkään toiminut meidän hotellillamme.