Örkkitaistelu

MANCORA, PERU

Merja oli suunnitellut viettävänsä totaalisen rentoutumispäivän. Tänään ei ollut pakko tehdä mitään. Oleellisinta oli löhöillä riippumatossa ja kuunnella aaltojen kohinaa. Aurinko paistoi lämpimästi. Tero käväisi Mancoran keskustassa ostamassa parin päivän päähän bussiliput Mancorasta Guayaquiliin sekä namuja ja limua. Hän palasi takaisin hotellillemme paikallisen autoriksakuskin kyydissä.

Päivä kului kirjoja lukien. Merja sai kahlattua läpi Jari Tervon Taksirengin rakkauden ja Tero lopetteli Karin Mullerin Along The Inca Roadin. Jari Tervon kirjan olimme vaihtaneet pariin muuhun kirjaan La Pazissa Gravityn toimistolla. Matkailijoilla on tapana jättää lukemansa kirjat hosteleihin tai muihin sopiviin paikkoihin, joista seuraavat voivat napata ne mukaansa. Joskus kirja pitää vaihtaa toiseen vähintään yhtä hyvään, mutta useimmiten haluamansa voi vain ottaa ilman mitään vastinetta. Olemme itsekin jättäneet lukuisia kirjoja matkamme varrella sopiviin paikkoihin muiden löydettäväksi.

On harvinaista löytää suomenkielistä luettavaa. Emme ehkä olisi itse koskaan ostaneet Jari Tervon kirjaa, mutta hänen erikoinen kirjoitustyylinsä ja yllätykselliset tarinansa veivät meidät molemmat mukanaan. Inca Roadin ostimme parilla eurolla käytettyjen kirjojen markkinoilta Valparaisossa Chilessä. Se sopi aihepiiriltään täydellisesti tähän matkaan. Olimmehan itse joko käyneet siinä mainituissa paikoissa tai menossa niihin. Karin Muller on melkoinen seikkailija, joka muun muassa etsii poliisien kanssa kokaiinitehtaita Bolivian viidakoissa ja osallistuu vikunjojen kokoamiseen Perussa.

Illalla Tero lähti jälleen viereisen hotellin terassille hyödyntämään heidän nettiyhteyttään. Merja jäi tyytyväisenä katselemaan auringonlaskua. Kyyhkypariskunta istahti katonreunalle vierekkäin katseet kohti laskevaa aurinkoa. Romanttisen hetken vietettyään ne ryhtyivät parittelemaan. Pikatouhuilun jälkeen ne lensivät pois. Siinä vaiheessa parvekkeella alkoi olla itikoita ja Merja siirtyi sisään vetäen parvekkeen oven perässään kiinni.

Merja aloitteli uutta kirjaa The World According to Bertie (Alexander McCall Smith). Hetken kuluttua alkoi kuulua piipittävää ääntä. “Gekot ne siellä varmaan metsästävät hyttysiä”, ajatteli Merja. Ääni voimistui ja jotain alkoi poukkoilla ympäri huonetta. “Apua!” Ylhäällä katonrajassa olevasta pienestä ikkunakolosta tuli virtanaan sisään torakka-heinäsirkkoja. Emme tiedä, miksi niitä oikeasti kutsutaan, mutta sellaiselta ne ainakin näyttivät. Samaisia otuksia mönki sisään myös parvekkeen ovenraosta.

Merja kiljahteli kauhusta istuen sängyllä. Torakat ovat inhottavia, mutta yhdistettynä heinäsirkkamaiseen hyppelyyn ympäriinsä ja piipittävään ääneen, nämä otukset ovat vielä kammottavampia. Kaiken lisäksi niillä näytti olevan vähän liikaakin älykkyyttä. Merja ryhtyi listimään tunkeilevia örkkejä mahdollisimman painavilla kirjoilla, joita meillä sillä hetkellä oli ilahduttavan paljon matkalaukussa. Otukset olivat suunnilleen Merjan peukalon kokoisia, joten niitä ei ihan tuosta vain jalalla tai kädellä saanut liiskaksi. Kirjat läiskähtelivät lattiaan, mutta örkkejä tuli sitä tahtia, ettei niitä millään ehtinyt kaikkia tappaa.

Lopulta Merja pakeni kylpyhuoneeseen sulkien oven perässään. Sinne otukset eivät päässeet, koska oven alla tai muuallakaan ei ollut riittävän isoja koloja. Kylpyhuoneessa pystyi siis hetken ajattelemaan ilman, että joku inhottava örkki loikkaa niskaan. “Missä h...vetissä se Tero oikein viipyy?”, mietti Merja. Tero ei pelkää hyönteisiä eikä hämähäkkejä, joten hän varmasti keksisi jonkin keinon päästä torakka-heinäsirkoistakin eroon ilman että niitä kaikkia tarvitsee tappaa. Teroa ei kuitenkaan kuulunut.

Paniikki kasvoi kylpyhuoneessa. Oli pakko tehdä radikaali ratkaisu ja lähteä hakemaan Teroa apuun. Merja vetäisi sandaalit jalkaan ja livahti ovesta ulos. “Iik! Apua!” Kammoörkkejä oli ulkona vielä huonettakin enemmän. Niitä poukkoili laumoittain hotellin puutarhan käytävillä. Itkien ja kiljahdellen Merja rynnisti hiekkarannalle ja sieltä viereisen hotellin terassille, jossa myös hyppeli muutamia torakka-heinäsirkkoja. Tero istui kaikessa rauhassa netissä surffaillen ja pisco-sour -juomaa nautiskellen. “Apua! Auta! Mä en kestä. Niitä on kaikkialla”, Merja sopersi itkuisella äänellä päästessään Teron kainaloon turvaan.

Tajuttuaan lopulta, mistä on kysymys Tero sulki koneen. Palasimme yhdessä takaisin huoneeseemme, jossa Merja linnoittautui edelleen puolipaniikissa kylpyhuoneeseen ja Tero ryhtyi ratkaisemaan örkkiongelmaa. Otuksia pomppi huoneessa. Tero sulki katonrajassa olevan ikkunaraon ja laittoi ovenrakoon pyyhkeen. Parvekkeen ovenrakoon hän änkesi päiväpeiton. Näin oli kaikki kulkureitit suljettu ovelilta torakka-heinäsirkoilta. Sen jälkeen Tero etsi kaikki sisällä olevat otukset. Normaalista toimintamallistaan poiketen hän tappoi useimmat, koska niitä oli niin toivottoman hankala saada metsästettyä johonkin purkkiin, jolloin ne olisi voinut kuljettaa elävinä ulos. Lopulta huone oli örkitön ja Merja uskaltautui ulos kylpyhuoneesta.

“Kyllähän mä muutamasta olisin selvinnyt, mutta kun niitä tuli virtanaan joka raosta lisää”, totesi Merja tilanteen rauhoituttua. Nukkumaan käydessämme jostain kuului piipittävä ääni, mutta Tero sai Merjan uskomaan ettei se kuulu huoneestamme. “Miksi paratiisissa pitää aina olla käärmeitä?”, mietti Merja ennen nukahtamistaan.