Maailman vaarallisin tie

LA PAZ, BOLIVIA

Syömme aikaistetun aamiaisen hotellillamme Berndin ja Simonen kanssa. Otamme taksin Cafe La Terrazaan Pradolle, jonne saavumme noin kello 7.30. Neljäntoista henkilön ryhmät on jo jaettu. Pääoppaamme on Matt ja apuoppaamme Gus. Tallustamme nurkan taakse, jossa Gravityn kolme minibussia odottaa maastopyörät katollaan. Pääsemme matkaan suunnitellusti kello 7.45.

Ajamme laaksosta ylös vuorelle yli 4 200 metrin korkeuteen. Alle tunnin ajomatkan jälkeen saavumme pienen vuoristojärven rannalle, jossa meille jaetaan varusteemme. Saamme kypärät, hanskat, takit, housut, laskettelulasit, heijastinliivit, vesipullot ja maastopyörät. Ylhäällä on kylmä, vaikka aurinko paistaa kirkkaasti. Jätän Gravityn vaatteiden alle omat päällysvaatteeni. Kypärän alle laitan pipon ja laskettelulasien alle aurinkolasit.

Seuraa lyhyt henkilökohtainen opastus pyörän käyttöön sekä pyörän säätöjen tarkastus. Pääsen kokeilemaan pyörää tasaisella parkkipaikalla. Satula tuntuu oudon matalalta, mutta minulle kerrotaan sen mahdollistavan vakaamman ajamisen alamäessä. Saamme perusteellisen ryhmäkurssituksen pyörien käyttöön. Pyörät ovat uusia Kona-maastopyöriä, joissa on jousitukset edessä ja takana. Niissä on erikoisjarrut ja paksut renkaat. Nämä ovat parhaat mahdolliset pyörät tulevalle retkelle.

Pyörä on minulle aika tekninen. Tero on tottuneempi tällaiseen maastopyörään eikä hänelle tule koulutuksessa paljonkaan uutta tietoa. Minusta taas tuntuu, että on valtavasti muistettavaa. Molempia käsijarruja pitää painaa varovasti jarrutettaessa. Jos painaa vain toista, pyörä ei pysähdy tai vain toista, se pysähtyy kuin seinään. Pyörässä ei ole jalkajarruja, joka on kaikille muille itsestäänselvyys paitsi minulle. Vaihteita vaihdetaan oikealla kädellä napsauttaen etusormella alamäessä ja peukalolla ylämäessä. On tärkeää luottaa pyörään, sillä jousitus ja paksut renkaat mahdollistavat vaikeidenkin esteiden ylityksen, kunhan vauhti on riittävä. Matt selittää asiat selkeästi ja havainnollisesti, joten epäselvyyksiä ei jää.

Päivän pyöräretki tulee olemaan 64 kilometriä, josta yli 90% alamäkeä. Ensimmäiset pari tuntia tulemme ajamaan päällystettyä leveää tietä. Noin viiden kilometrin ylämäkiosuuden jälkeen alkaa varsinainen “Maailman vaarallisin tie” -osuus, joka kestää pari tuntia. Tarkoitus on saapua Coroicoon 1 750 metrin korkeuteen noin kello 14.30. Pudotusta tulee päivän aikana noin 2,5 kilometriä. “Maailman vaarallisin tie” on nykyisin pääasiassa suljettu autoliikenteeltä, koska La Pazista Coroicoon on avattu uusi tieyhteys. Silti vanhallakin tiellä liikkuu jonkin verran autoja pyöräilijöiden lisäksi. Pahimmillaan tie on vain 3,2 metriä leveä ja vieressä on 600 metrin pudotus tyhjyyteen. Sinne katoaakin sekä autoja että pyöräilijöitä silloin tällöin. Onnettomuuksia sattuu viikoittain.

Lähdemme matkaan noin kello 9. Ensimmäinen etappi sujuu osaltani hieman haparoiden ja pyörään totutellen. Ajan ryhmän viimeisenä, jotten häiritse muita. Jarrujen käyttö sujuu hyvin. En millään muista, pitikö vaihteita vaihtaa alamäessä etusormella vai peukalolla. Kokeilen, mutten silti saa asiaan tolkkua. Lopulta pysähdyn. Viimeisenä ajava Matt tulee luokseni. Kysyn neuvoa ja vaihteiden käyttö valkenee.

Ajelen tyytyväisenä ensimmäiselle pysähdyspaikalle, josta avautuu aivan käsittämättömän upea vuoristomaisema. Tie kiemurtelee alas, alas, alas loputtomiin ja korkeat vuoret reunustavat alhaalla olevaa kapeaa laaksoa.

Jatkamme matkaa. Uskallan päästellä jo vähän lujempaa. Tuuli humisee korvissani. En uskalla paljon vilkuilla maisemia, sillä Matt on opastuksessaan sanonut, että kun ihminen kääntää päätään hänen ylävartalonsa kääntyy automaattisesti. Tämä taas johtaa siihen, että allani oleva maastopyörä kääntyy. Sitä ei ohjata ohjaustankoa kääntämällä niin kuin olen tottunut, vaan se kääntyy riippuen painoni siirtymisestä puolelta toiselle (vähän niin kuin laskettelisi). Tämä on oikein näppärää mutkaisella tiellä. Ei tarvitse muuta kuin posottaa ja vähän kääntää päätä siihen suuntaan, mihin haluaa mennä.

Pidämme ohjeiden mukaisesti vähintään kolme minibussinmittaa väliä edellä ajavaan pyöräilijään. Tämä on turvallisuusväli, jotta ehtii reagoida jos jotakin odottamatonta tapahtuu. Pysähdymme tasaisin väliajoin pitämään pienen tauon ja ihastelemaan maisemia. Pitäydyn viimeisenä, jotta saan ajella kaikessa rauhassa. Koko letkamme edessä ajaa Gus ja takana tulee Matt. Näin kukaan ei pääse katoamaan joukosta. Aivan viimeisenä tulee minibussimme, jonka kyytiin pääsee halutessaan koska tahansa.

Yksi pysähdys on poliisin huumeidentarkastuspiste, joita on monilla tieosuuksilla Boliviassa. Heitä ei paljon ryhmämme kiinnosta, vaan pääsemme jatkamaan matkaa samantien. Sovimme, että Tero ajaa edelläni, jotta hän saa otettua vähän valokuvia. Pian ajankin hänen ohitseen ja saamme ajosta hienon videon. Tero yrittää saada minut kiinni kyseisellä etapilla, mutta minullapa taitaakin olla nopeampi pyörä. Hän saavuttaa minua vain mutkissa, joissa jarruttelen harjoitellakseni vaikeampia tieosuuksia varten käännöksiä. Käännöksissä pitää muistaa nostaa kaartuvan puolen poljin ylös, jottei se huonommalla tiellä osu kiviin.

Pysähdymme pienen kylän yläpuolelle. Matt kertoo, että kylän lähes jokainen talo on kalaravintola. Alhaalla laaksossa virtaa kalaisa joki, josta kyläläiset käyvät nostamassa päivittäisen saaliin. Ajon jatkuessa nautin jo vauhdin hurmasta kaikin siemauksin. On mahtavaa ajaa hyvällä pyörällä upeissa maisemissa. Ja sääkin on mitä parhain. Kokeilen silloin tällöin nousta seisomaan polkimille, sillä Matt on sanonut että kun pääsemme hiekkatielle, on parempi ajaa ainakin osa matkasta seisoen. Tällä hyväkuntoisella asvalttitiellä on hyvä harjoitella myöhemmmin päivällä tarvittavia taitoja.

Tiellä seisoo poliisi ohjaamassa liikennettä. On sattunut paha bussionnettomuus. Ajamme hitaasti ja varovasti bussin ohi kauhistellen sen romuttunutta olomuotoa. Matkustajien tavaroita lojuu ympäriinsä, mutta loukkaantuneita ei näy. Oletamme onnettomuudesta olevan jo jonkin aikaa. Bussi on niin pahassa kunnossa, että loukkaantuneilta tai jopa kuolleilta ei taatusti ole vältytty.

Seuraava pysähdyspaikka on ennen pimeää tunnelia. Matt kertoo, että heillä oli tapana ajaa tunnelin läpi, kunnes yksi nuori nainen unohti aurinkolasit päähänsä ja ajoi hurjalla vauhdilla päin tunnelin seinää. Hän vietti seuraavat kolme viikkoa sairaalassa koomassa. Niinpä nykyään ajetaan tunnelin ympäri ja harjoitellaan samalla hiekkatiellä ajamista.

Tällä kertaa en jää viimeiseksi, koska tunnen jo osaavani ajaa pyörälläni. Lähden tyytyväisenä matkaan. Vauhti kiihtyy vähän. Päätän hidastaa sitä jarruttamalla kevyesti. Jotain menee kuitenkin pahasti pieleen. Pyöräni pysähtyy kuin seinään minun jatkaessa matkaa ohjaustangon yli. Ennen kuin ehdin tajuta mitään makaan maassa etuhampaat irronneina. Makaan hetken kiroillen mielessäni. Olen jonkinlaisessa shokissa. En itke. Minua harmittaa etuhampaiden menetys. Verta tulee suusta ja nenästä. Joku auttaa kypärän päästäni ja lasit silmiltäni. Lopulta nousen istumaan. Kello on 10.30.

Tero on ehtinyt paikalle. Sanon hänelle: “Perkele. Etuhampaat irtos.” Tero ei nähnyt kaatumistani, mutta ihmetteli miksi ryhmä ei edennyt. Nurkan takaa tullessaan hän näki valkoisen kypärän ja pian valkoiset tennarit. Siinä vaiheessa hän tajusi, että kyseessä olen minä. Tero on huolissaan, ettei luita murtunut. Itse mietin vain hampaitani ja naamaani. Tero ja Matt tarkastavat, että muut osani ovat kutakuinkin kunnossa. Minulle ojennetaan sideharsoa verenvuodon tyrehdyttämiseksi. Muut ryhmäläiset odottavat ja seuraavat tilannetta. Bernd ja Simone näyttävät järkyttyneiltä ja surullisilta. On selvää, että Tero ja minä emme voi jatkaa matkaa.

Minulla on outo olo. Kaikki tuntuu jotenkin kaukaiselta. Kiroan huonoa onneani, vaikka kyseessä on kyllä enemmänkin taitamattomuus. Pyörä oli minulle liian tekninen kapistus. Harmittaa. Toinen etuhampaani roikkuu juurensa varassa suussani ja toinen on mennyt puoliksi. Simone, Bernd ja Tero etsivät pudonnutta puolikasta. Simone löytää sen. Tero kietoo hampaan puolikkaan sideharsoon ja laittaa taskuunsa. Myöhemmin kuulemme, että minun olisi pitänyt pitää sitä suussani, jotta se olisi säilynyt paremmin uudelleenistutusta varten. Olisihan se pitänyt muistaa ensiapukurssilta, mutta eipä vaan muistettu.

Istuessa tulee paha olo. Painun takaisin makuulle. Tero nostaa hetkeksi jalkani ylös. Helpottaa. On aika siirtyä minibussiin, joka veisi meidät takaisin La Paziin. Matt huolehtii, että joku on meitä vastassa, kun saavumme paikalliselle klinikalle. Joudun kävelemään muutama kymmenen metriä bussille Teron ja Mattin taluttamana. En muista siitä oikeastaan mitään.

Asetun bussin takapenkille makuulle reppumme jalkojeni alla, jotta ne ovat vähän päätä ylempänä. Verta valuu parista haavasta päässäni ja hampaat tuntuvat oudolta. Muuten tuntuu, että kaikki paikat ovat ok. Oikean jalkani jalkapöytä kirvelee vähän. Muut ryhmäläiset hakevat tavaransa bussista. Ne siirretään toiseen Gravityn bussiin. Lähtö viivästyy jostain käsittämättömästä syystä. Terolla meinaa jo mennä hermot. Itse en tajua ajankulua. Toivon vain pääseväni pian hammaslääkäriin.

Vihdoin bussi starttaa ja hidas matkanteko kohti La Pazia alkaa. Jurruutamme ylös mutkaista tietä, jota vain hetki sitten viiletimme alaspäin. Tero ihastelee maisemia minun tuijottaessa pääasiassa bussin kattoa, johon joku on kirjoittanut tussilla “promo 2007”. Näen myös vähän taivasta ja vuorenrinnettä. Tero istuu lattialla vieressäni pitäen kädellään päätäni paikallaan. Välillä verta valuu haavasta melkein silmääni. Tero pyyhkii verta pois sideharsoilla.

Kun shokinjälkeinen tärinäni hieman helpottaa, Tero ottaa päältäni pois Gravityn housut ja takin sekä hanskat. Käsissä on muutama haava ja mustelmia. Sormiin vähän sattuu, mutta pystyn liikuttamaan niitä. Päästyämme takaisin pyöräretken lähtöpaikalle siellä sataa lunta. Sää saattaa näillä korkeuksilla muuttua hyvinkin nopeasti. Matka jatkuu kohti La Pazia. Minulla on jano. En uskalla juoda suoraan pullosta, jotten nielaise toista etuhammastani. Tero löytää bussista pillin, sillä muistamme että Matt joi take-away -juomaa menomatkalla. Pyydämme kuskia pysähtymään hetkeksi, jotta saan juotua vettä pillillä.

Saavumme La Paziin. Tiet ovat ruuhkaisia ja paikoitellen mukulakiveä. Tärinä tuntuu pahalta loukkaantuneessa naamassani. Matka kaupungin läpi tuntuu kestävän ikuisuuden. Miten pitkällä se klinikka oikein voi olla? Kokonaisuudessaan bussimatka loukkaantumispaikalta klinikalle kestää 1,5-2 tuntia. Lopulta saavumme Clinica del Surin eteen noin kello 12. Se sijaitsee nimensä mukaisesti Etelä-LaPazissa eli ns. paremman väen alueella.

Bussiin astuu Gravityn edustaja Camilla, joka kertoo lääkärin saapuvan ihan kohta. Lääkäri tutkii minut pikaisesti bussissa todeten, että vaurioni ovat ilmeisesti vain kasvoissani. Pääsen kävelemään itse ulos bussista ovella odottavaan pyörätuoliin. Minut työnnetään sisälle klinikalle. Nousen sairaalasängylle, jossa kasvoissani olevat haavat puhdistetaan. Desinfiointiaine kirvelee eivätkä lääkärit pahemmin selittele tekemisiään. Otsassani on pahempi haava, johon plastiikkakirurgi Vicente Arze Plata suosittelee tikkejä. En halua tikkejä, joten he teippaavat haavan perhosteipillä. Kaikkiin haavoihin laitetaan sideharsoa ja valtavasti teippiä, olipa kyseessä pieni nirhauma tai verta vuotava haava. Lopulta leukani, ylähuuleni, nenäni ja otsani on paikattu. Oikean jalkani jalkapöydästä on lähtenyt pieni pala ihoa. Siksi se kirvelee. Lääkärit puhdistavat ja paikkaavat myös sen. Outoa, miten tennareiden ja sukkien läpi voi tulla tuollainen nirhauma.

Camilla kääntää tarvittaessa lääkärien puheet espanjasta englanniksi. Lääkärit osaavat englantiakin, mutta jostain syystä he puhuvat ennemmin espanjaa. Seuraavaksi minut viedään röntgeniin, jossa otetaan kuvat käsistäni ja päästäni. Murtuneita luita ei löydy, mutta nenän rustossa on pieni painauma. Kasvoni ovat sen verran turvonneet, etten tiedä tuleeko painauma näkymään nenässäni tulevaisuudessa. Minua huolestuttavat eniten etuhampaani.

Emme pääse lähtemään klinikalta ennen kuin olemme maksaneet laskun. Terolla on mukana vain 356 bolivaanoa ja lasku on 506 boliviaanoa (50 euroa). Camillalla ei ole lainata rahaa, vaikka hän on paikalla Gravityn edustajana. Tämä on ainoa asia, jonka Gravity mielestämme hoiti huonosti. Heidän pitäisi tietää, että retkeläiset jättävät luottokortit ja enimmät rahansa hotellien kassakaappeihin retkelle lähtiessään. Lopulta Camilla saa sovittua kassasta vastaavan hoitajan, Marthan, kanssa että voimme maksaa loput laskusta, kun tulemme maanantaina tapaamaan lääkäriä uudestaan.

Rahasotkua selviteltäessä minulle tulee huono olo. Istuminen heikottaa. Minut viedään tutkimushuoneeseen lepäämään. Hoitaja ottaa verenpaineeni, mutta se on ihan normaali. Tero hakee klinikan kahvilasta viimeisillä kolmella boliviaanollaan minulle mehua. On jo iltapäivä ja päivän ainoa ateriamme on ollut aamiainen. Juon mehua hitaasti pillillä. Lopulta päätän, että nyt on aika suunnata hammaslääkärille oli olo mikä tahansa. Nousen hitaasti ylös ja tahdonvoimalla selviydyn taksiin Teron ja Camillan avustamana.

Camilla on ilmoittanut tulostamme Amerikan lähetystön suosittelemalle hammaslääkärille, Jose Artieda Saenzille. Hän on Camillan oma hammaslääkäri ja myös Gravityn luottolääkäri, jolle kaikki onnettomuustapaukset viedään. Jose on raivannut kaikki varaukset pois iltapäivältä ja odottaa meitä parhaiden avustajiensa kanssa. Meidän on käytävä hotellimme kautta, jotta meillä on rahaa maksaa hammaslääkärille. Tero vie laukkumme huoneeseemme, ottaa rahat ja luottokortit mukaan hotellin kassakaapista ja ostaa itselleen purkin Pringlesejä.

Taksi vie meidät hammaslääkärin modernille vastaanotolle kello 16. Emme olleet täysin tyytyväisiä Clinica del Suriin, mutta täällä tulee heti luottavainen olo. Meidät ohjataan hoitohuoneeseen. Minua pelottaa, koska tiedän että yläleukani joudutaan puuduttamaan hoitoa varten. Inhoan puudutuspiikkejä. Tero selittää pelkoni lääkärille, joka huolehtii että puudutuksen laitto tuntuu mahdollisimman vähän, ja etten näe isoa ruiskua. Nenääni laitetaan happilaite ja happi helpottaa panikoitunutta oloani. Puudutuspiikkejä tarvitaan paljon.

Minun on parempi olla, kun kuulen että lääkäri pystyy palauttamaan hampaani paikalleen kertakäynnillä. Siinä vaiheessa en tosin tiedä, että joudun istumaan käsittelyssä seuraavat neljä tuntia. Jossain vaiheessa Camilla lähtee. Tero jää osaksi hoitotiimiäni, tärkeäksi henkiseksi tueksi. Niskaani särkee. Hoitaja tuo lämpötyynyn niskani alle ja niskatukea säädetään välillä eri asentoihin. Katseeni osuu jatkuvasti tv-ruutuun, joka on sijoitettu näkökenttääni. Siellä pyörii HBO ja jokin surkealaatuinen panttivankisarja, jossa on espanjankielinen tekstitys. Ääni ei ole päällä.

Hoidon alussa kasvoistani otetaan valokuvia ja hampaistani röntgenkuvia. Niitä otetaan lisää hoidon jatkuessa ja koko homman päätteeksi. Kun kasvoni on puudutettu lukuisilla puudutuspiikeillä, lääkäri nyhtää juurestaan roikkuvan hampaani irti. Se on todella tiukassa. Tarvitaan saksia ja riuskoja otteita ennen kuin se suostuu irtoamaan. Sen jälkeen tehdään perusteellinen juurihoito molemmille etuhampaille. Viimeiseksi asetetaan hampaat takaisin paikalleen.

Siinä vaiheessa lääkäri kehottaa Teroa hakemaan apteekista minulle särkylääkepiikin. Olen ensin sitä vastaan. Olen mielestäni saanut iltapäivän aikana jo ihan riittävästi piikkejä, mutta lääkäri saa minut vakuuttuneeksi sen tarpeellisuudesta. Tero käväisee apteekissa hoitoni jatkuessa. Kun hampaat on saatu paikalleen, saan vielä lääkäriltä neuvoja syödä antibiootteja ja turvotusta laskevia särkylääkkeitä. Sovimme, että tulen seuraavana päivänä uudestaan klo 12.30, jotta hampaat saadaan viimeisteltyä.

Hoitoni aikana paikalla on ollut lääkärin lisäksi kolme hoitajaa. Kaikki ovat tehneet pitkän päivän. Pääsemme lähtemään hammaslääkäristä noin kello 20. Piipahdamme viereisellä Clinica Alemanalla, jossa sairaanhoitaja pistää pakaraani särkylääkepiikin. Hän on osaava vanhempi rouva, joka ei anna piikkipelkoni häiritä työtään. Piikin pistäminen maksaa peräti 2 boliviaanoa eli 20 eurosenttiä. Vihdoin kaikki päivän piikit on kestetty ja pääsemme ajamaan taksilla hotellillemme.

Olen lopenuupunut päästessämme huoneeseemme. Tero käy vielä tilaamassa meille kasviskeittoa ja teetä alakerran ravintolasta. Hotellin henkilökunta on todella empaattinen tilanteestani. Ravintolanpitäjä tuo keitot ja kertoo heidän huolehtineen, että keitto on erityisen pehmeää sosekeittoa, jotta varmasti voin syödä.

Berndin ja Simonen pitäisi pian saapua pyöräretkeltä takaisin hotellille. Tero käy viemässä heille lapun, jossa pyytää heitä piipahtamaan huoneessamme. Saamme juuri keitot syötyä, kun Bernd ja Simone koputtavat oveemme. He näyttävät huolestuneilta astuessaan sisään, mutta ovat tyytyväisiä nähdessään minut paremmassa kunnossa. Ilmeisesti särkylääkekin vaikuttaa, sillä olen hyvällä tuulella. He kertovat “Maailman vaarallisimman tien” todella olevan pelottava eikä kaikille sopiva pyöräretki. Matt oli kertonut esimerkin ranskalaisesta naisesta, joka oli epähuomiossa noussut pyöränsä selästä jyrkänteen puolelle. Nainen pelästyi lähestyvää autoa ja otti yhden askeleen taaksepäin. Kohtalokas askel vei hänet jyrkänteeltä syvyyksiin eikä hänellä ollut mitään toivoa selviytyä.

Loppujen lopuksi olen tyytyväinen, että onnettomuuteni sattui ennen vaarallisinta tieosuutta. Pyörän käsittelytaitoni eivät olisi ehkä riittäneet “Maailman vaarallisimmalla tiellä”. Se olisi voinut johtaa siihen, että makaisin rotkon pohjalla enkä olisi tässä kirjoittamassa tätä juttua.

World's Most Dangerous Road -retken hinta: 55 EUR/hlö
(sis. täysjousitetun maastopyörän, kypärän, hanskat, takin, housut, laskettelulasit, turvaliivin, lounaan ja juomat sekä ajon päätteeksi Gravity-t-paidan)

Lääkärikulut yhteensä vähän alle 1 000 EUR.

Video: Merjan ohitus noin 15 min. ennen onnettomuutta