Piikit jalassa

EL CHALTEN, ARGENTIINA

Olimme päättäneet, että Argentiinasta ei lähdetä ennen kuin olemme olleet jäätikkövaelluksella. Olimme pettyneitä, kun huonon sään takia emme päässeet Grande/Torre-jäätikölle. El Chaltenin alue tuntui ainoalta oikealta, ja käytännössä myös viimeiseltä paikalta, jossa voisimme päästä kävelemään jäätiköllä.

Bussiaikataulujen takia jouduimme jäämään El Chalteniin pariksi ylimääräiseksi päiväksi. Ilmoittauduimme Patagonia Aventuran (www.patagonia-aventura.com) Viedma-jäätikkökävelylle. Tällä kertaa meidän ei tarvinnut varautua yli 10 tunnin fyysiseen rääkkiin, vaan suurin osa kuuden tunnin retkestä mentiin veneellä.

Kello 7.45 meidät noudettiin valkoisella minibussilla, jossa istui enemmän oppaita kuin asiakkaita. Letkeä puolen tunnin matka Viedma-järven rannalle taittui upeissa aamuauringon kultaamissa vuoristomaisemissa. Rantakahvilassa halukkaille tarjottiin kahvia ja teetä. Oma kiinnostuksemme kohdistui lähinnä kissanpentuihin ja vekkuliin koiraan, jonka kanssa leikimme. Paikalle saapui tasaiseen tahtiin muita retkellelähtijöitä eikä aikaakaan kun oppaamme, Richard, kertoi meille lyhyesti päivän ohjelmasta. Tämän jälkeen astuimme upouuteen huvijahdinoloiseen veneeseen ja se suuntasi järvelle.

Veneessä sovitimme jalkaamme kenkiin kiinnitettävät jääpiikit (crampons). Ne pakattiin jokaiselle mukaan käteviin, mustiin olkalaukkuihin tulevaa jäätikkökävelyä varten. Mitä lähemmäksi kohdettamme tulimme sitä levottomammaksi porukka muuttui. Noin tunnissa saavuimme jäätikön majesteettiselle reunamalle, jossa vene pyöri edestakaisin valtavien jäälohkareiden keskellä. Kaikkien kamerat tykittivät täysillä auringon paahtaessa ja Bob Marleyn reggaen soidessa kannella. Mukanamme pyörivät myös argentiinalaisen Caramellitos Santos -bändin jäsenet, jotka kuvasivat maisemia uuden biisinsä taustalle. He halusivat meidän esittelevän biisinsä suomeksi videolle. Tottahan toki me sen teimme.

Vene ankkuroitui kalliopoukamaan. Vielä muutama kymmenen vuotta sitten siinäkin oli jäätä, mutta nyt pääsimme kulkemaan pehmeämuotoisia kallioita jonossa kohti jäätikön reunaa. Pääoppaamme oli argentiinalainen Elena, joka huolehti kaikista ensiluokkaisesti. Amerikkalainen Richard toimi apuoppaana englanninkieliselle ryhmällemme. Richard kertoi meille muun muassa, että paikalla jossa seisoimme oli edellisellä jääkaudella vielä kilometri lisää jäätä päällä. Sen paino ja liikkeestä johtuva kitka olivat luoneet sileän kallion ja siinä selkeästi erottuvat uurteet.

Jäätikön reunalla sidoimme kenkiimme jääpiikit. Elena piti pikakurssin kävelytekniikasta: jalat erillään, lyhyitä askeleita, kaikki piikit jäähän joka askeleella. Lähdimme jonossa tarpomaan hänen perässään. Jäällä olevat graniittilohkareet olivat matkanneet paikalleen 5-600 vuotta. Jäätikkö elää ja muuttaa muotoaan jatkuvasti. Tällaisissa paikoissa ihminen tuntee itsensä pieneksi.

Oli hienoa kävellä jään muodostamien rotkojen reunoilla ja kurkkia sinisiin syvänteisiin. Pysähdyimme ihastelemaan syvänsinistä luolaa, joka jatkui pitkälle jäätikön uumeniin. Sieltä kuuluvat äänet tuntuivat katoavan kaukaisuuteen. Tässä kaikki halusivat täydellisen jäätikkövalokuvansa. Jatkoimme matkaa kiiveten korkealle jääkukkulalle, josta näki miten jäätikkövirta oli muodostunut.

Otimme vesipulloihin jäätiköstä sulanutta vettä, joka oli varmasti kirkkainta mitä olemme koskaan nähneet. Ja maistui taivaalliselta kaikkien niiden epämääräisten pullovesien jälkeen, joita olemme Argentiinassa juoneet. Kyllä vesissä todellakin on eroja.

Saavuimme mukavaan jäätikköseinämien muodostamaan tuulensuojaiseen paikkaan. Oppaamme antoivat jokaiselle mukit, joihin he hakkasivat jäämurskaa. Kaikkien iloiseksi yllätykseksi he kaivoivat laukustaan myös ison Baileys-pullon. Pääsimme nauttimaan tunnelmalliset jäätikködrinkit.


Päivän päivällisruokapaikka:
Ravintola La Senyera – ränsistyneenoloinen matala puurakennus Lago del Desiertolla. Rento ja mukava tunnelma sekä hyvä ruoka. Ovenvieruspöydässä istuu aidon ihmisen näköinen vahanukkeäijä oluella.