The (jäätikkö)vaellus

EL CHALTEN, ARGENTIINA

Meillä on ahdistavan aikainen herätys klo 5.30. Ulkona paistaa täysikuu ja tuuli ulvoo nurkissa. Syömme aamiaisen omassa huoneessa; herkullista kotitekoista leipää dulce de lechen kera ja teetä. Kello 6.30 lähdemme kävelemään vastatuuleen parin kilometrin päähän Rancho Grandelle, josta päivän retki pitäisi alkaa klo 7.

Tapaamme suomalaisen matkaajan, Virvan, joka kuuluu samaan vaellusryhmään. Juttelemme niitä näitä matkakokemuksistamme odottaessamme oppaan saapumista. Opas porhaltaa paikalle klo 7.15 ja käskee meidän seurata itseään. Mitään muuta hän ei sano, vaan lähtee kuin tuulispää ovesta ulos kohti pimeitä vuoria. Me ja noin kymmenen muuta matkaajaa yritämme pysyä perässä. Lopulta hän pysähtyy päästyään vaellusreitin alkupäähän ja esittäytyy Carlaksi. Se siitä sitten ja taas mentiin.

Kipuamme puuskuttaen rinnettä Carlan perässä, joka ottaa melkoisen tahdin heti alkuun eikä pahemmin hymyile. Retken on tarkoitus kestää kokonaisuudessaan 12 tuntia. Tero ja Virva etenevät kärkijoukoissa, mutta minulla “alkaa tulla äitiä ikävä”. Aika moni napisee jonon loppupäässä, että tätä tahtia ei kyllä jakseta loppuun asti ja pari englantilaistyttöä on jo luovuttamassa koko homman. Tunnelma on kireä. Carla olisi edes voinut kertoa, kauanko porhallamme ennen taukoa ja milloin mahdollisesti voimme pysähtyä ottamaan valokuvia upeista maisemista, joita emme ehdi edes vilkaista.

Tunnin lähes jatkuvan ylösnousun jälkeen pidetään parin minuutin tauko, jonka aikana porukan viimeiset ehtivät juuri ja juuri paikalle. Saan Terolta vähän vettä ja sitten mentiin. Aurinko alkaa nousta ja jatkuva ylösnousu nostaa hien pintaan. Jonkin ajan kuluttua pidetään pidempi pysähdys näköalapaikalla, josta voimme ihastella jokilaaksoa alapuolellamme. Ehdimme syödä pari energiapatukkaa ja vähentää vähän vaatetta.

Matka jatkuu tasaisessa pusikkomaastossa suoraan kohti Solo- ja Torre-vuoria. Torre-vuoren juurella näemme Grande-jäätikön, jota kutsutaan myös Torre-jäätiköksi, ja jonne olemme matkalla. Auringon jo noustua pääsemme metsikön suojaan. Vasemmalla puolellamme levittäytyy suoalue käkkyrämäntyineen kuin suoraan Taru Sormusten Herrasta -tarinasta.

Noin kolmen tunnin vaelluksen jälkeen saavumme telttailualueelle, jossa pidämme pidemmän tauon. Carlan työ päättyy tähän ja hän häipyy sanomatta sanaakaan. Emme ole koskaan tavanneet niin tympeää opasta kuin hän. Saamme teetä ja keksejä ja pääsemme käyttämään vessoja.

Tunnelma paranee heti kun vuoristo-oppaamme Diego kumppaneineen saapuu paikalle. Miehet esittäytyvät ja heittävät vitsiä. Kaikille laitetaan kiipeilyvaljaat päälle ja annetaan kenkiin laitettavat jääpiikit mukaan. Diego lähtee vetämään joukkoamme verkkaiseen tahtiin ilman mitään kiirettä. Hänestä aistii heti, että hän tietää mitä on tekemässä. Luotamme uuteen oppaaseemme täysin.

Kävelemme pitkin Torre-järven kivikkoharjannetta. Diego pysähtyy esittelemään meille alueen perusteellisesti espanjaksi ja hieman lyhyemmin englanniksi. Oikealla puolellamme kohoaa Torre-vuori ja sen rinnalla kuuluisa Fitz Roy. Allamme levittäytyy Torre-järvi, jonka toisella puolella ovat Solo-vuoren metsäiset rinteet. Tarkoituksena on kiertää järvi ja saapua jäätikön reunamalle, josta jatkamme jäätikkövaelluksen merkeissä.

Aurinko paahtaa kuumasti saapuessamme joenylityspaikalle. Tässä tarvitsemme kiipeilyvaljaita ja hanskoja, koska vuolaana kuohuva joki ylitetään köyden varassa yksitellen. Asetun köyden viereen. Diego kiinnittää valjaani köyteen kertoen samalla, että hänellä on suomalainen ystävä. Asetun köyden varaan ja lähden hilaamaan itseäni toiselle puolelle. Jalat hipovat lähes vettä. Kädet ovat pään yläpuolella varoen, etteivät ne jää liukumapyörän (korjatkaa, jos tiedätte miksi tätä härveliä kutsutaan) väliin. Siirtyminen toiselle puolelle onnistuu yllättävän hyvin ja harmillisen nopeasti. Köyden varassa olisi ollut hauska killua vähän kauemminkin. Toisella rannalla lähes kaikki kompuroivat vähän kivikossa, kunnes yksi oppaista saa irrotettua valjaat köydestä.

Kun kaikki ovat päässeet onnellisesti joen yli, jatkamme pitkin järven harjannetta upeita maisemia katsellen. Saavumme metsään, jossa pieni kivikkoinen polku kohoaa jyrkästi ylös rinnettä. On pidettävä kiinni puista ja kivistä, jotta pääsee kipuamaan ylös. Tämä on rankka osuus, jonka jälkeen kaikki ovat hiestä märkiä ja puuskuttavat. Pysähdymme tauolle juomaan vettä raikkaasta vuoristopurosta.

Ylitämme puron ja jatkamme hetken metsikössä, kunnes tulemme aukealle kivikkorinteelle, jonka alapuolella Grande-jäätikkö näkyy. Laskeudumme jyrkkää rinnettä pientä polkua ja silloin se iskee – elämäni kovin tuuli. Tuulee niin, ettei piponi pysy päässä kiinni pitämättä. Diego käskee välillä kaikki kyykkyyn odottamaan tuulenpuuskan ohimenoa, koska muuten heikoimmat saattaisivat lentää alas jyrkänteeltä. Mitä alemmaksi pääsemme sitä voimakkaammaksi tuuli tulee. Ja se tuo mukanaan pieniä kiviä. Ei mikään hiekka- vaan oikeasti kivimyrsky. Sattuu kun kivet kopisevat niskaan. Vetäisen sadetakin hupun päähän ja jo helpottaa.

Pääsemme onnellisesti alas jäätikön reunan tuntumaan. Istumme tuulelta suojaan isompien kivien taakse. Diego pyytää kaikkia käymään pissalla, jos tarve vaatii, koska 2-3 tunnin jäätikkövaelluksen aikana siihen ei oikein ole mahdollisuutta. Kiipeän kivisateessa muutaman isomman kiven yli. Nojaudun kahden kiven väliin. Taatusti tuulisin pissapaikka, jonka olen kokenut. Ei tarvinnut paperia pyyhkimiseen, kun tuuli kuivatti paikat alta aikayksikön. Piti vain varoa, ettei alushousuihin jäänyt tuulen lennättämiä pikkukiviä.

Diego käskee meidän odottaa. Nautiskelemme kivien suojassa pienen suklaalevyn, joka maistuu herkulliselta pitkän vaelluksen jälkeen. Syömme myös vähän mukanamme tuomiamme porkkanoita. Ruokaa pitää suojata kivisateelta; samoin kameraa kuvia otettaessa. Odottelemme noin puoli tuntia, kunnes pettymykseksemme Diego toteaa tuulen olevan niin voimakas ettemme mitenkään voi jatkaa jäätikölle. Pettyneinä lähdemme kipuamaan takaisin ylös rinnettä.

Tuuli on niin voimakas, että meidän on pakko ryömiä jalat harallaan kivistä kiinni pitäen kuin Klonkku Taru Sormusten Herrasta -elokuvassa. Se on raskasta ja vaatii keskittymistä. Jos kädet irtoaisivat tai nousisi liian pystyyn jalat lähellä toisiaan, löytäisi taatusti itsensä vähintäänkin pahasti loukkaantuneena kivikosta. Välillä on pakko pysähtyä hetkeksi aivan kiinni maassa, jottei tuuli veisi mennessään.

Rankan nousun jälkeen pysähdymme lepäämään ja syömään eväitä. Olemme kaikki sitä mieltä, että tuollaisella tuulella emme todellakaan halunneet jäätikölle. Laskeudumme vaativaa metsäpolkua alas ja kiertelemme metsikössä takaisin joenylityspaikalle. Metsän reunassa Diego käskee kaikkia laittamaan takit päälle ja aurinkolasit päähän. Tottelemme mukisematta, vaikka kummastelemmekin miksi.

Pian se selviää. Joudumme ponnistelemaan tuulisen aukean poikki joenylityspaikalle. Jälleen saamme niskaamme kivisadetta. Asetumme isojen kivien suojaan odottamaan kukin omaa vuoroamme. Joki suorastaan ryöppyää järvestä ja köysi heiluu sen yllä. Onkohan ylitys paljon vaikeampi kuin tullessamme? Silloin ei tuullut oikeastaan yhtään. Myötätuulessa vauhti ylityksessä on edellistä nopeampi, mutta muuten kaikki menee yhtä hyvin kuin tullessakin. Joen toisella puolella meidät ohjataan harjanteen suojaan.

Kun kaikki ovat päässeet joen yli, lähdemme kulkemaan harjanteiden välistä. Paikalla tuulee niin paljon, että tuuleen pystyy nojaamaan kaatumatta. Meillä on myötätuuli ja porukka innostuu hyppimään ja loikkimaan yrittäen lentää tuulen mukana. Välillä on pakko juosta tuulen työntäessä voimakkaasti takaa päin. Valitettavasti myötätuuli ei jatku koko matkaa, vaan joudumme tarpomaan myös kovaan vastatuuleen. Siinä meinaa tulla uskonpuute, kun ei vain yksinkertaisesti pääse eteenpäin ja kivisade piiskaa päin naamaa.

Olemme lopenuupuneita ja yltäpäältä hiekassa päästessämme telttailualueelle. Diego pahoittelee vielä kaikille, ettemme päässeet jäätikölle ja kertoo, että Chalten Travelin periaatteena on, että jos emme pääse edes koskettamaan jäätä, saamme kaikki rahat takaisin. Kiittelemme Diegoa hyvästä työstä. Hän teki oikean päätöksen keskeyttäessään retken. Luonnonvoimiin on pakko sopeutua, vaikka kiroillen jos ei muuten.

Istumme pitkään lepäämässä. Kävelemme Virvan kanssa jutellen omaa tahtiamme takaisin El Chalteniin. Virva on lääketieteen opiskelija, joten keskustelemme lääketieteestä, matkailusta ja kulttuurieroista. Välillä pysähdymme ottamaan valokuvia ja istuskelemaan hetkeksi. Suihkun jälkeen käymme Virvan kanssa syömässä samassa paikassa kuin jossa olimme edellisenä iltana. Päivän päätteeksi päädymme Virvan tarjoamalle käsintehdylle jäätelölle, vaikkemme päässeetkään jäätikölle.

Video tuuliselta rinteeltä: