Miguel Lillo -puiston ihmeitä

NECOCHEA, ARGENTIINA

Miguel Lillon puiston metsiköt ja ruohokentät kutsuvat paikallisia ja turisteja rentoutumaan luonnonrauhaan. Perheet viettävät aikaa vihreällä laguunilla. Sen rannalta voi vuokrata polkuveneitä, joilla pääsee kiertämään laguunin keskellä olevan saaren. Saarella elää capybaroja. Laguunin yhteydessä on minieläintarha kaneineen ja ankkoineen.

Osan puistosta voi kiertää pienen junan kyydissä. Tarjolla on piknik-paikkoja ja pari ravintolaakin. Omituisin nähtävyys on japanilaiseksi puutarhaksi kutsuttu alue, jossa japanilaista on vain ränsistynyt punainen shintolaisportti ja hieno kyltti japanilaisten ja argentiinalaisten ystävyydestä.

Puiston kiehtovin osa on satumetsänoloinen havupuumetsikkö. Kävelemme sen läpi. Hiekkatiellä meitä vastaan tulee kaksi ratsastajaa. Puiston kauimmaisella laidalla kaupungista katsottuna odottaa joukko hevosia. Pyörimme ympäriinsä tiiraillen sopivia ratsuja. Kun olemme valinneet mieleiset, tiedustelemme hevosmiehiltä ratsastuksen hintaa - “15 pesoa per tunti”. Häh, ei voi olla totta. Sehän on noin 3,5 euroa.

Emme saa niitä hevosia, jotka olisimme halunneet, mutta lähdemme silti tunnin ratsastusretkelle. Tero saa alleen Kolon ja Merja Moron. Nimiä ei varmaan kirjoiteta noin, mutta siltä ne suomalaiskorvaan kuulostivat. Meille selitettiin lyhyesti, että hevosia ohjataan yhdellä kädellä ja niihin saa vauhtia lähinnä äänellä. Meiltä kysytään, haluammeko oppaan mukaan, mutta toteamme pärjäävämme kahdestaankin.

Terolla ja Kololla synkkaa samantien mukavasti, mutta Merja ei oikein saa otetta Moroon. Se ei yksinkertaisesti suostu tekemään mitään, jollei Kolo toimi ensin. Joko Merja on surkea ratsastaja tai sitten Kolo on johtaja, jota Moro on koulutettu seuraamaan tilanteessa kuin tilanteessa.

Pyörimme päämäärättömästi satumetsän ratsastusreiteillä. On hauska ratsastella ihan vain kahdestaan. Suomessa kukaan ei antaisi hevosiaan tuntemattomille muutamalla eurolla tietämättä mitään heidän ratsastustaidoistaan. Ei se kyllä kovin järkevältä kuulostakaan, mutta argentiinalaisten suhtautuminen hevosiin on hyvin erilainen kuin meillä. Selkään vaan ja menoksi. Otamme tuntumaa uudenlaisiin hevosiin ja menemme pääasiassa käyntiä metsän rauhasta nautiskellen. Välillä pyrähdämme lyhyeen laukkaan ja vähän raviinkin.

Törmäämme lukuisiin muihin ratsastajiin. Tämä tuntuu olevan suosittu ajanviete muun muassa argentiinalaisten perheiden keskuudessa. Ratsastustaito vaihtelee huomattavasti. Osa alle 10-vuotiaista lapsistakin käsittelee ratsujaan kuin olisivat syntyneet hevosen selässä.

Tunti hurahtaa nopeasti. Palauttaessamme hevosia Tero antaa pienen tipin hevosmiehelle, joka näyttää hyvin hämmästyneeltä. Ilmeisesti täällä ei ole tapana antaa juomarahaa. Saamme miehen nauramaan sanomalla, että tippi on hevoselle.