Aamu lähti vauhdilla käyntiin, kun suuntasimme heti aamupalan jälkeen rinkkoinemme rautatieasemalle. Jätimme rinkat mukaville konduktööreille kuljetettavaksi Shinano-Omachiin, jossa lunastaisimme ne iltapäivällä. Hintaa tälle kuljetukselle tuli yhdeksän euroa per rinkka, mutta mielestämme se oli sen väärti.
Istuimme tyytyväisinä paikallisjunaan, joka vei meidät Toyamasta Tateyamaan vähän alle tunnissa. Juna oli japanilaiseen tapaan supersiisti. Penkit sai helposti käännettyä kumpaan suuntaan tahansa. Tämä mahdollisti esimerkiksi sen, että kaveriporukat voivat halutessaan istua vastakkain, mutta kenenkään ei tarvitse. Penkin reunassa olevasta vivusta vaan kiinni ja kiepautus, niin penkki vaihtaa suuntaa. Miksiköhän tällaisia ei ole Suomessa?
Ulkona oli pilvinen, jopa hieman sateisen oloinen sää. Katselimme harmaata maisemaa junan ikkunasta toivoen, että Alpeilla sää selkenisi. Radan varren maisemat olivat aivan erilaiset kuin joihin olimme tottuneet Venäjällä. Siistejä riisipeltoja, pieniä omakotitaloja hyvin hoidettuine pihoineen ja kauniita hedelmäpuita. Paikallisjunan asemat olivat enemmänkin seisakkeita kuin varsinaisia asemia ja niitä oli tuhottoman paljon. Tuntui, että juna pysähtyi jatkuvasti. Mitään kovin ruuhkaista ei tällä reitillä ollut, vaan kokoajan riitti istumapaikkoja niitä tarvitseville.
Loppumatkasta ihastelimme kauniita vuoristomaisemia sekä omituisen näköisiä hautausmaita. Japanissa on ihan omanlaisensa hautausmaakulttuuri. Hautausmaita on runsaasti ja niiden kivet ovat hyvin erilaisia kuin missään muualla. Juna ikkunasta pääsimme näkemään jo hieman alkusoittoa syksyn väriloistosta. Tosin sateinen sää latisti ikävästi värejä.
Luimme Tateyama-Kurobe -vuoristoreitin esitettä ja yritimme ymmärtää, miten systeemi toimii. Esite oli hyvin laadittu, mutta silti tuntui ihan mahdottomalta ehtiä koko reitti päivän aikana. Tulisimme käyttämään köysiraitiovaunuja, busseja ja köysiratoja. Meillä ei vain ollut aavistustakaan, kuinka helppo tai nopea on vaihtaa kulkuneuvosta toiseen ja mitä muuta reitillä tehdään. Oma opaskirjamme oli esitteitäkin sekavampi, joten lähdimme matkaan seikkailumielellä.
Huoli osoittautui täysin turhaksi. Japanilaiset miettivät tällaiset asiat turistien puolesta. Päästyämme Tateyaman asemalle voimme lähes heittää aivot narikkaan. Joka paikassa oli joku neuvomassa eteenpäin ja hoputtamassa, jos jokin kulkuneuvo oli juuri lähdössä. Siirryimme siis liukkaasti junasta köysiraitiovaunuun, joka lähti samantien kuljettamaan meitä Tateyamasta Bijodairaan vähän alle 1000 metrin korkeuteen merenpinnasta.
Köysiraitiovaunu oli tupaten täynnä japanilaisia. He kulkivat turisteina omassa maassaan. Kaikki kuulutukset olivat sekä japaniksi että englanniksi, joten meidän oli helppo seurata tilannetta. Bijodairassa tummat pilvet väistyivät auringon edestä ja ruska pääsi loistoonsa. Vietimme jonkin aikaa näköalatasanteella huokaillen vuoristomaiseman kauneutta, kunnes oli aika istahtaa siistiin bussiin ja jatkaa matkaa kohti Murodoa.
Kuljettajalla oli jälleen hohtavanvalkoiset hansikkaat ja hieno virkapuku. Matka kesti 50 minuuttia ja bussissa oli opastekuulutukset kaikissa vähänkin merkittävemmissä kohdissa reittiä. Tuli melkein olo, että on opastetulla kiertoajelulla. Matkailijan näkökulmasta homma alkoi vaikuttaa jopa liian helpolta. Missä oli kaikki jännitys siitä, että kohta jotain menee pieleen, tai että asiat eivät muuten vain suju. Kerrankin voi vain ottaa rennosti ja jättäytyä japanilaisen järjestelmällisyyden kuljetettavaksi.
Bussi kiemurteli upeassa syksyisessä setripuumetsässä pysähtyen sopivasti vaikkapa 350 metriä korkean Shomoyodaki-vesiputouksen kohdalla, jotta kaikki halukkaat ehtivät ottaa valokuvia. Metsästä tie kaartui aukealle Amidagaharan niitylle, joka tuntui jatkuvan silmänkantamattomiin. Valitettavasti ruska oli täällä jo lähes ohi lukuunottamatta hehkuvanpunaisia pihlajia ja vaahteroita. Tien vieressä näkyi yhdeksän metriä korkeita keppejä, jotka toimivat talvella lumimerkkeinä. Esitteessämme on vaikuttavia kuvia alueesta talvella, jolloin tie kiemurtelee jopa 18 metriä korkeiden lumivallien keskellä. Pysähdyimme hetkeksi niityn laidalla sijaitsevalle hotellille, jonka henkilökunta seisoi ulkona vastaanottamassa pariskuntaa, joka jäi tänne yöpymään.
Jatkoimme matkaa Murodolle, joka oli reittimme korkein kohta 2 450 metrin korkeudessa. Siellä korkeusero alkoi jo vähän tuntua, kun olimme nousseet niin nopeasti. Oli lounasaika, joten etsiydyimme valtavaan ravintolaan, jossa isojen japanilaisryhmien ruokailu hoidettiin sellaisella tehokkuudella, että työ- ja kouluruokalat voisivat ottaa siitä mallia Suomessa. Pitkiin pöytiin katettiin annokset valmiiksi juuri ennen seurueen saapumista ja kaadettiin hämmästyttävällä nopeudella kaikille teetä mukeihin. Kun seurue sitten ohjattiin syömään, he pääsivät samantien ruoan kimppuun.
Meillekin löytyi paikat yhden pöydän päästä. Ruokailu oli mielenkiintoinen kokemus. Valitsimme hieman epäselvien valokuvien perusteella itsellemme annokset. Tero söi nuudeleita ja katkarapuja. Merjalla oli riisiä omituisine lisukkeineen. Ruoan hinta-laatusuhde ei ollut ihan kohdallaan, sillä ateria maksoi 10 euroa per henkilö, mutta mitäpä sitä voi muutakaan odottaa tällaisissa korkeuksissa. Jälkiruoaksi ostimme Hoshi no Shizukuja, joita saa vain tältä reitiltä. Kyseessä oli valkosuklaalla päällystetyt mantelit.
Murodolta olisi voinut tehdä vaelluksen Tateyama-vuoren huipulle noin 3 000 metriin, mutta me tyydyimme kiertelemään alueen luontopolulla. Vuoristomaisema, lammet ja hieman alempana levittäytyvä ”helvetinlaakso” olivat vaikuttavia. Parin kilometrin polkua oli helppo seurata, sillä puita ei näkynyt lähimaillakaan. Opimme japanilaisen tavan poseerata valokuvissa voitonmerkkiä sormilla näyttäen ja leveästi hymyillen. He käyttävät tätä samaa tyyliä kaikkialla; oli taustalla sitten temppeli, vuori tai mitä tahansa muuta.
Palattuamme kävelyretkeltä otimme kaikkien japanilaisten tapaan vesipulloihimme lähdevettä Gyokuden-lähteestä, joka maan korkeimmalla sijaitseva lähde. Se on valittu yhdeksi Japanin sadasta tunnetuimmasta lähteestä (tällaisia mielenkiintoisia yksityiskohtia löytyy japanilaisista turistiesitteistä).
Seuraavaksi astuimme ympäristöystävälliseksi mainostettuun johdinbussiin, joka vei meidät Tateyama vuoren läpi. Tämä on Japanin korkeimmalla sijaitseva tunneli. Noin neljän kilometrin matka Daikanbouhun kestää 10 minuuttia.
Daikanboussa katselimme upeita vuoristomaisemia ja alhaalla siintävää Kurobe-järveä näköalatasanteilta. Ihmettelimme hetken matkamuisto- ja herkkumyymälöitä, kunnes asetuimme jonottamaan seuraavalle etapille. Tällä kertaa matkasimme huikaisevalla köysiradalla 2 300 metristä alas 1 800 metriin Kurobedairalle. Killuimme seitsemän minuuttia huijuvassa hissikopperossa pelkän köyden varassa.
Kurobedairasta jatkoimme samantien matkaa köysiraitiovaunulla Kuroben padolle, joka oli yksi retken nähtävyyksistä 1500 metrin korkeudessa merenpinnasta. Se on Japanin suurin holvikaarenmallinen pato, joka pitelee 200 miljoonaa tonnia vettä. Kävelimme patovallia pitkin Kurobe-kanjonin yli ja kipusimme vielä ylemmäs näköalapaikalle, jossa puuskutimme hetken aikaa maisemia ihastellen.
Odottelimme johdinbussia täpötäydellä maanalaisella asemalla, jossa oli huono ilma ja tuhottoman kuuma. Tällä härvelillä hurruttelimme Akazawa-dake -vuoren läpi. Vuoren toisella puolella satoi kaatamalla. Viimeinen etappimme oli 40 minuutin bussimatka Ogizawasta Shinano-Omachin rautatieasemalle. Asemalla etsimme Toyamasta saamamme kartan avulla paikkaa, josta meidän piti hakea rinkkamme. Sitä ei ihan heti löytynytkään ja aloimme jo huolestua. Tero kävi kysymässä aseman vieressä olevasta pienestä myymälästä neuvoa ja siellä rinkkamme odottivatkin kaupan nurkassa noutajaansa.
Mietimme hetken Shinano-Omachiin yöksi jäämistä, mutta paikka vaikutti jotenkin luotaantyöntävältä ainakin siinä pimeydessä ja sateessa. Painelimme pienelle rautatieasemalle ja ostimme liput Matsumoton junaan, jonka lähtöä odottelimme puolisen tuntia. Matka kesti tunnin, jonka jälkeen etsiskelimme sopivaa hotellia puolen kilometrin säteellä rautatieasemasta. Puolen tunnin kuluttua tyydyimme Richmond Hotellin tupakoivien huoneeseen, koska parempaakaan ei ollut tarjolla.
Olimme nälkäisiä, joten lähdimme harhailemaan lähiympäristöön etsien sushi-ravintolaa. Sellainen löytyikin lähes nurkan takaa. Ravintolan ulkopuolella oli kuva hyvännäköisestä ja sopivankokoisesta annoksesta eikä hintakaan ollut kuin kuusi euroa. Menimme sisään ja tilasimme kaksi mielestämme samanlaista annosta kuin näimme kuvassa ulkona. Nyt oli kuitenkin ilta ja kuva oli lounaslistalta. Niinpä saimme molemmat eteemme 16 kappaletta susheja ja hintakin oli tuplat siitä, mitä odotimme. Susheihin piilotettu wasabi oli niin tulista, että meinasimme tikahtua. Piti etsiä pahimmat wasabi-kohdat ja hieman karsia tätä tulitahnaa. Sen jälkeen syöminen olikin huomattavasti nautinnollisempaa. Poistuimme ravintolasta vatsat täynnä ja tyytyväisinä.Vaiherikas päivä päättyi hotellihuoneessa netissä surffaillen ja tv:tä katsoen. Pikku nyanssina vielä, että tv:ssä sai yhdellä elokuvakanavalla vaihdettua tekstityksen japanista englanniksi painamalla kaukosäätimestä nappia ”bilingual” (kaksikielinen).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti