Suomea puhuva tarjoilija

NAGOYA-OSAKA, JAPANI

Herättyämme Tero lähti kysymään hotellin vastaanotosta mahdollisuutta jäädä huoneeseen vielä toiseksi yöksi. Virkailija totesi pahoitellen, että hotelli on täynnä, ja että meidän pitää kirjautua ulos klo 10 mennessä. Olimme jo edellisenä iltana päättäneet, että siinä tapauksessa jatkamme matkaamme Osakaan.

Merja mutusteli hotellin aulassa, huoneen hintaan sisältyvän, japanilaisen aamupalan. Aamupalaksi oli riisimöykkyjä levään käärittynä ja vihreää teetä. Tero jätti tällä kertaa japanilaiset omituisuudet väliin ja haki kulman kioskista itselleen kolmioleipää muistuttavan tekeleen. Check-outin jälkeen heitimme rinkat selkään ja lähdimme rauhallisesti kävelemään Nagoyan rautatieasemaa kohti. Matkan varrella ihastelimme muun muassa metallikaiteista muodostettua tötterömonumenttia.

Koska käteisvaramme alkoivat olla lopuillaan suoritimme tankkauksen lähimmällä automaatilla. JP Bank oli meille entuudestaan tuttu, joten nostimme kerralla 100 000 jeniä. Tällä viikolla tapahtunut kurssiheilahdus osoittautui meille kalliiksi, sillä tarkastettuamme tilimme huomasimme, että edelliskerralla saman summan nostaminen maksoi noin 100 euroa vähemmän.

Asemalle päästyämme etsimme lippuluukun ja kysyimme eri junavaihtoehtojen hintoja. Päätimme kokeilla Shinkansen-luotijunaa, vaikka sen lähtöön oli enää vaivaiset 12 minuuttia. Ehdimme junaan ilman sen suurempaa spurttia.

Shinkansen kulkee parhaimmillaan yli 300 kilometrin tuntinopeudella. Rata on näillä osuuksilla rakennettu mahdollisimman suoraksi ja tasaiseksi. Tämän lisäksi juna kallistuu hieman myötäillessään loivia kaarteita. Merja ei pitänyt tästä “heilumisesta”, koska se sai hänet voimaan huonosti. Tero puolestaan mietti, miltä tuntuisi istua suprajohdintekniikkaan perustuvassa seuraavan polven Shinkansenissa, joka on testiradalla saavuttanut yli 580 kilometrin tuntinopeuden. Moni tosin on huolestunut seuraavan Shinkansen-sukupolven kannattavuudesta ja turvallisuudesta.

Osakaan singahdettuamme menimme suoraan aseman turistitoimistoon tiedustelemaan meille sopivia majoitusvaihtoehtoja ja mielenkiintoisia nähtävyyksiä. Hetkessä edessämme oli mojova läjä värikkäitä esitteitä etukuponkeineen. Pienen pähkäilyn jälkeen virkailija varasi meille puhelimitse budjetillemme sopivan hotellimajoituksen Minamin kaupunginosasta, noin kolmen kilometrin päässä asemalta etelään.

Koska hotelliimme pääsi sisäänkirjautumaan vasta parin tunnin kuluttua, päätimme syödä lounaan yhdessä aseman alakerrassa sijaitsevista ravintoloista. Valitsimme, edelleen rinkat selässä, mukavanoloisen sushi-ravintolan, jossa asiakkaita olisi saanut olla enemmänkin. Istuimme pöytään ja rupesimme tutkailemaan japaninkielistä lounaslistaa.

Nuorehko naistarjoilija pinkaisi iloisesti kultareunuksisen sermin takaa paikalle ja kysyi meiltä yllättäen ujon ontuvasti, mutta täysin ymmärrettävällä suomenkielellä “oletteko suomalaisia?”. Ihmetyksemme oli suuri, emmekä hetkeen pystyneet tokaisemaan mitään. Tarjoilija kumarsi ja esittäytyi englanniksi Sakiksi. Kerroimme puolestaan nimemme ja mistä päin olimme kotoisin. Saki oli todella puheliaalla tuulella, joten saimme tietää hänen opiskelunsa olevan loppusuoralla, ja että hän oli opiskellut suomenkielen alkeet kuudessa kuukaudessa.

Juttutuokiomme jälkeen teimme tilauksemme ja söimme rauhassa. Laskunmaksun yhteydessä saimme Sakilta käsinkirjoitetun viestin: Thank you for coming to japan and our restaurant! Kiitos paljon. I was really happy to see you two here and talk in Finnish. Hausuka tutustua!!! Hyvää matkaa!! From Saki. Sen innoittamina otimme yhteisvalokuvan, annoimme Sakille matkakäyntikorttimme ja kutsuimme hänet meille kylään Helsinkiin. Tippejä olisi tällä kertaa ropissut kunnolla, mutta opaskirjamme mukaan Japanissa tippaaminen aiheuttaa hämmennystä ja osittain jopa paheksuntaa. Rahalliset palkkiot tulisi kuulemma aina antaa suljetussa kirjekuoressa. Näin kukaan ei pääse julkisesti pröystäilemään, eikä vastaanottajan mahdollista pettymystä tarvitse kohdata kasvotusten (kirjekuoren saa avata vasta kun antaja on poistunut). Tipit jäivät antamatta, mutta olemme yhteydessä Sakiin sähköpostitse.

Lounaan jälkeen nappasimme metron Minamiin. Shinkansen-juniin verrattuna japanilaiset metrot ovat yllättävän tavanomaisia. Japanilaiset eivät pahemmin puhu toisilleen julkisissa kulkuvälineissä, ja häiriköintiä ei siedetä alkuunkaan. Emme ole vielä kertaakaan törmänneet huonosti käyttäytyviin tai muutoin epäsiisteihin japanilaisiin. Toisin on Suomessa, tai ainakin Sörkan kulmilla Helsingissä.

Noustuamme Minamin metroaseman liukuportaat tupsahdimme vilkkaaseen maan alla kulkevaan käytävään. Käytävässä oli satoja pikku putiikkeja, joissa myytiin vaatteita ja syötävää. Kävelimme aikamoisen matkan ihmisvirrassa ennen kuin saavuimme exit-kohtaan numero 26. Kivuttuamme portaat seisoimme rinkkoinemme otsa hiessä hotellimme edessä.

Hotelliin sisäänkirjautuminen sujui muitta mutkitta. Laskettuamme rinkat selästämme huoneemme nurkkaan heittäydyimme välittömästi sängylle lukemaan matkaopaskirjaamme ja Osakan esitteitä. Täällähän oli tarjolla vaikka mitä.

Päivän reissaaminen painoi silmiä. Pieni lepohetki venyi useaksi tunniksi. Pimeän jo tultua nousimme sängystä ja lähdimme tutkailemaan lähiympäristöä. Kapeat, herkästi valaistut sivukujat tarjosivat paljon tutkittavaa. Korttelimme takaa löytyi pieni joki, jonka pinta heijasti ympärillä olevien valomainoksien värejä.

Osakaan liittyy monta mielenkiintoista erikoispiirrettä. Yksi niistä on se, että kaupungin väkiluku on päivisin lähes neljä miljoonaa, mutta öisin tuo luku putoaa kolmanneksen, joten yli miljoona ihmistä tulee päivittäin Osakaan töihin kaupungin ulkopuolelta. Japanilaiset liikkuvat paljon polkupyörillä. Fillari onkin käytännöllisin menopeli lyhyillä matkoilla ruuhkaisissa kaupungeissa. Iltaisin kauppakujien yhteydessä näkee usein sadoittain nätisti riviin parkkeerattuja, vaihteettomia pyöriä. Tästä pitäisi ottaa mallia myös Helsingissä.

Hankittuamme pientä purtavaa palasimme takaisin hotellille. Skypeilimme jonkin aikaa Merjan siskon pojan, Simon, kanssa, jolla sattui olemaan tänään nimipäivä. Telkkarista tuli outo talk show -ohjelma. Kielimuurista huolimatta seurasimme sitä suurella mielenkiinnolla ja ihmettelimme japanilaisten avointa hulluttelua. Pehmeä tyyny ja sopivan viileä huone siivitti nopeasti molemmat unten maille.