Kansallismuseosta maaseudulle

ULAAN BAATAR – ORKHON, MONGOLIA

Herätessämme ulkona satoi lunta! Maa oli valkoisena ja puiden oksillakin oli lunta. Kummastelimme ilmiötä hetken aikaa. Toivoimme, ettei lumisade jatkuisi seuraavina päivinä, kun olisimme maalaistalon jurttamajoituksessa. Nyt oli ihan mukava katsella lumen leijailua hiljalleen taivaalta, kun voi istua mukavassa sängyssä hyvinlämmitetyssä huoneessa.

Sovimme Zaya hostelissa, että voimme lisämaksusta pitää huoneemme kello 20 asti illalla. Se helpotti päivän järjestelyjä huomattavasti, kun normaalisti uloskirjautuminen oli kello 10 ja junamme lähti vasta lähemmäs kello 21. Lisämaksu oli 50% huonehinnasta eli 10 euroa.

Kävelimme kansallismuseolle, joka sopi hyvin käyntikohteeksi kylmänä ja tuulisena päivänä. Uppouduimme innolla Mongolian historian syövereihin. Emme maksaneet kuuden euron lisämaksua siitä, että saisimme ottaa valokuvia, joten napsimme muutaman salaa. Mielestämme valokuvaamisesta ei pitäisi laskuttaa erikseen, jos se ylipäätään sallitaan.

Museo on perustettu vuonna 1924 ja sisältää maailman suurimman ja merkittävimmän kokoelman Mongolian historiallista, etnistä ja kulttuurillista esineistöä. Aloitimme kierroksen ensimmäisen kerroksen esihistoriallisen ajan näyttelystä, jossa oli lukuisia kivi- ja pronssikauden työkaluja sekä ikivanhoja luolamaalauksia.

Toisessa kerroksessa pääsimme tutustumaan mongolialaisten perinteisiin asuihin ja koruihin. Huone oli pitkulan mallinen ja tuhottoman kuuma. Siellä oli huono ilma, mutta mielenkiintoisia esineitä. Seinän vierustoilla olevissa isoissa lasikaapeissa oli mallinukkeja päällään eri etnisten ryhmien perinnevaatteita. Mongolialaiset ovat kautta aikojen käyttäneet paljon hattuja. Niiden uskotaan tuovan kantajalleen onnea eikä niitä perinteen mukaan saa laittaa maahan, vaihtaa tai hävittää. Esillä oli myös naisten vanhoja toilettitarvikkeita ja miesten hienoja koteloita, joissa oli aina terävä veitsi ja hienot syömäpuikot.

Kolmannessa kerroksessa pystyi jälleen hengittämään. Istuimme hetken portailla lepäämässä alakerran kiertelyn jälkeen. Keskellä huonetta oli pienoismalli Kharakorumin kaupungista Chinggis Khaanin valtakaudella 1200-luvulla. Kharakorum oli museon tekstien mukaan silloin maailman merkittävin kaupunki. Chinggis Khaanin valtakunta oli mahtavuudessaan vertaansa vailla. Joidenkin lähteiden mukaan se jatkui lännessä Laatokalle asti eli lähes Suomen rajalle. Mielenkiintoinen yksityiskohta on, että Chinggis Khaanin vanhimman pojan hautamuistomerkki sijaitsee nykyisen Kazakstanin alueella.

1500-luvun lopulla buddhalaisuus levisi Mongoliaan. 1600-luvulla Mongolia oli Manchurian vallan alla, josta se itsenäistyi vuonna 1921. Tästä alkoi sosialistinen aikakausi ja riippuvuus Neuvostoliitosta, josta päästiin eroon vasta vuonna 1990. Silloin Sukhbaatarin rajakaupungissa pidettiin nälkälakkoja, jotta politbyroo eroaisi. Myöhemmin vuonna 1998 salamurhatusta demokratialiikkeen johtajasta Sanjaansurengiin Zorigista tuli demokratian symboli mongolialaisille. Ennen vuotta 1921 vain 2% mongolialaisista osasi lukea. Vuonna 1940 aloitettiin voimakas lukutaitokampanja, jonka jäljiltä vuonna 1989 mongolialaisista 96% osasi lukea. Tämä lienee todiste siitä, että Neuvostoliiton toiminnassa oli jotain positiivistakin.

Siirryimme halliin, jossa käsiteltiin Mongolian perinteistä elämäntapaa. Mongolia on maailman vähäväkisimpiä maita pinta-alaansa nähden. Mongolialaisia on 2,6 miljoonaa. Heistä 57% asuu kaupungeissa (32% pääkaupungissa Ulaan Baatarissa) ja 43% on paimentolaisia.

Perinteisesti paimentolaiset muuttivat 8-10 kertaa vuodessa karjan laidunmaiden mukaan. Mongolialaiset lypsävät suurinta osaa karjastaan. Heille kelpaa lehmänmaidon lisäksi lampaiden, vuohien, kameleiden ja hevosten maito. Perinteen mukaan esimerkiksi hevoset sidotaan kauloistaan toisiinsa kiinni tiukaksi riviksi ja lypsetään takaapäin. Länsi-Mongoliassa hevoset lassotaan, kun taas muualla ne otetaan kiinni pitkän kepin päässä olevalla köysilenkillä.

Museossa olevan jurtan edessä on kyltti, jossa kerrotaan että jurtassa vieraat istutetaan alttarin eteen kauimmaksi ovesta. Isännän paikka on alttarista oikealle eli itäpuolelle. Samoin ruoanlaittotarvikkeet ovat itäseinustalla. Jokaisella perheenjäsenellä on paimentolaisyhteiskunnassa oma roolinsa. Miehet hoitavat isot eläimet ja naiset pienet. Lisäksi naiset laittavat ruokaa. Lapset auttavat vähän kaikessa, mutta heidän erityistehtävänsä on kerätä kuivunutta eläintenlantaa lämmitystarpeiksi.

Perinteisistä mongolialaisista soittimista museossa olivat esillä muun muassa hevosenpääviulu, kaksikielinen näppäilysoitin ja litteä harppu. Erityisesti hevosenpääviuluja olimme nähneet paljon muuallakin ja niitä myyviä kauppoja on Ulaan Baatarissa lukuisia.

Sosialistisesta Mongoliasta kertovassa näyttelyhallissa pisti silmään, että Mongolia antoi voimakasta materiaalista tukea Neuvostoliitolle toisessa maailmansodassa. He toimittivat muun muassa vaatteita, hevosia ja lentokoneita. Mongolia liittyi YK:hon vuonna 1961.

Vuonna 1990 Mongolian talouden tuloista tuli 96% valtio-omisteisista yrityksistä. Vuonna 2005 tuloista 76% tuli yksityiseltä sektorilta. Edelleen kaikki maa Mongoliassa kuuluu valtiolle, jolta yksityiset ihmiset ja yritykset voivat vuokrata sitä pitkiksi ajoiksi kerrallaan. Vuonna 1996 valtio antoi kansalaisille heidän silloiset asuntonsa. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että lukuisat Ulaan Baatarin hostelit sijaitsevat yksityisissä asunnoissa. Sama hostel jakaantuu usein useampaan asuntoon samassa kerrostalossa.

Kävelimme ulos museosta sopivan tietoannoksen saaneina. Kerrankin voi sanoa, että oli mielenkiintoinen ja käymisen arvoinen museo. Aikaa kuluikin mukavasti puolitoista tuntia. Vielä jäi vähän aikaa ostosten tekemiselle ennen kuin oli aika kiiruhtaa rautatieasemalle. Ostimme muutamia matkamuistoja, kuten nahkavyön ja villatakin Merjalle ja tiibetiläisen, antiikkisen "rukouslankun" meille kotiin. State Department Storen alakerran supermarketista hamstrasimme hieman pikkunaposteltavaa ja juotavaa mukaan maaseutumatkallemme.

Kiiruhdimme takaisin Zaya hosteliin. Pakkasimme tavarat ja luovutimme huoneemme avaimen. Yritimme löytää taksia Peace Avenuelta, mutta emme onnistuneet, joten ei auttanut kuin kävellä pimeitä Ulaan Baatarin katuja pari kilometriä asemalle. Siellä oli hankala löytää tietoa, miltä raiteelta junamme on lähdössä. Ykkösraiteella oli juna, mutta emme tienneet onko se meidän junamme. Aikaa oli enää vähän, kunnes lopulta Tero löysi erään asematyöntekijän, joka sanoi ykkösraiteen junan olevan haluamamme.

Löysimme vaunumme ikkunoihin laitettujen numeroiden perusteella ja kipusimme sisään. Samassa neljän henkilön hytissä kanssamme oli venäläinen mies, joka ilmeisesti ymmärsi aavistuksen englantia, muttei puhunut mitään. Hän selaili jostain ilmoituslehdestä auto- ja asuntoilmoituksia. Ja osti syötävää, kun ruokakärry meni ohitsemme. Hän popsi muun muassa keitetyn kananmunan.

Kävimme vaihtamassa junavaatteet päälle. Olimme ajatelleet painua nukkumaan mahdollisimman pikaisesti, koska joutuisimme heräämään noin kello 3 aamuyöllä. Junaemäntä toi meille lakanat ja pyyhkeet, joista pulitimme hänelle 60 sentin lisämaksun. Venäläisen käydessä tupakalla saimme molemmat alasängyt pedattua. Hän ei täysin ymmärtänyt vihjettä, vaan istui edelleen toiselle alasängyistä. Lopulta kun Tero meinasi jo tuskastua, mies vetäytyi yläsänkyynsä. Vaunussa oli mukavan hiljaista. Kaikki muutkin taisivat jo olla nukkumassa. Tero nukahti lähes samantien, mutta Merja pyöriskeli saaden unenpäästä kiinni vain pätkittäin.