Jumissa

SUKHBAATAR, MONGOLIA

Huoneemme lämpötila oli juuri sopiva ja sänkykin ihan siedettävä, joten nukuimme pääpiirteittäin hyvin. Puolen yön tietämillä heräsimme viereisen huoneen äänekkääseen juhlintaan. Seinään koputtelulla ei ollut mitään vaikutusta melutasoon. Merja kaivoi korvatulpat laukusta ja jatkoimme unia. Onneksi meteli ei jatkunut kuitenkaan koko yötä.

Herätyskellomme soi kello 8.30. Vedettyämme vaatteet päälle lähdimme käymään rautatieasemalla, jonne saavuimme noin kello 9.30. Lipunmyyntiluukku numero kaksi oli auki. Vanhempi rouvashenkilö istui luukun toisella puolella eikä ollut huomaavinaan meitä täyttäessään käsin numeroita johonkin paperiin. Lopulta hän nosti päänsä. Tervehdimme mongoliaksi “saibainoo” ja kysyimme, puhuuko hän englantia. Ei puhunut.

Selitimme, että haluamme junaliput Ulan Udeen tänään. Saimme tulkittua hänen mongolian- ja venäjänkielisestä puheestaan, että jostain syystä emme voi ostaa lippuja. Syy jäi epäselväksi. Hän pyysi meitä tulemaan paikalle huomenna kello 8. Paikalle tuli nuori mongolialainen mies, joka kysyi englanniksi voiko hän auttaa. Hän kysyi samoja asioita puolestamme, joita olimme kysyneet, mutta asia ei tullut yhtään selvemmäksi.

Miehen lähdettyä yritimme vielä uudestaan paikalle ilmestyneen mongolialaisen bisnesmiehen kanssa, mutta asia jäi edelleen epäselväksi. Selvää oli vain, että huomenna kannattaa olla paikalla heti kello 8. Bisnesmies selitti myös, että voimme ottaa Sukhbaatarista taksin Altanbulagin rajakaupunkiin, josta pääsemme rajan yli venäjänpuolelle Kyakhtan kaupunkiin. Yritämme sitä, jos emme saa huomenaamulla ostettua junalippuja.

Asemalla ei ollut lisäksemme muita kuin yksi hollantilainen nuori mies, jolla oli jotain ongelmia rajavartijoiden kanssa. Hän oli ystävänsä kanssa matkalla junalla Ulaan Baatarista Irkutskiin. Rajavartijoiden kiertäessä junassa he olivat sattuneet heittämään vitsiä jostakin vartijanaisen kävellessä heidän hyttinsä ohi. Nainen luuli heidän vitsailevan hänestä tai nauravan hänelle ja tuohtui. Niinpä miehet joutuivat perusteelliseen syyniin. Hollantilaismies yritti selittää vartijalle, etteivät he olleet tarkoittaneet mitään pahaa ja että he ovat hyvin pahoillaan, jos loukkasivat jotenkin. Emme tiedä tarkalleen, miten he selvisivät tilanteesta, mutta käveltyämme ulos asemalta näimme myös heidän pääsevän lähtemään.

Olemme siis jumissa Sukhbaatarin pikkukaupungissa, jossa ei ole mitään. Teemme pienen kävelykierroksen. Aurinko paistaa ulkona ja kaupunki elää sunnuntaipäivän hiljaiseloa. Kulkukoiria näyttää olevan tavallista enemmän, valitettavan paljon pieniä pentuja. Tori on auki ja muutamat kaupat ja paikalliset vaikuttavat ystävällismielisiltä matkailijoita kohtaan, vaikka taidamme olla ainoat länsimaalaiset koko kaupungissa. Kaupungin toisella laidalla on vaikuttavan näköinen buddhalainen luostarirakennus, jonka johtajana kerrotaan toimivan tavallisuudesta poiketen naisen.

Päivä kuluu blogijuttuja kirjoitellen ja matkamme jatkoa suunnitellen. Sukhbaatarissa ei ole oikein ole ravintoloita, joten on hyvä että meillä on vielä pikapuuroja, pussikeittoja ja nuudeleita. Niillä selviää hyvin pari vuorokautta varsinkin, kun on kiehuvaa vettä käytettävissä. Tero käy nettikahvilassa Sukhbaatar-aukion lähistöllä ja julkaisee juttujamme blogiimme. Hän piipahtaa myös kaupassa hakemassa suklaata ja vettä ennen kuin tulee kämpällemme syömään nuudeleita.

Tämän päivän retkistämme kaupungilla jäi mieleeni, että Sukhbaatarissa on kulkukoiraongelma. Koiria näyttää olevan joka puolella ja ne tonkivat roskakoreja. Asemalla pentumainen musta koira tuli luokseni kerjäämään rapsutuksia ja torin luona makoili kokonainen pentue hauveleita. Tähän aikaan vuodesta koirat näyttävät varsin hyväkuntoisilta, mutta voin vain kuvitella mikä tilanne on keväällä ankaran talven jälkeen.