Tehtaita ja ilmansaasteita

ULAAN BAATAR, MONGOLIA

Herätyskello pärähti hytissämme kello 6.30. Rynnistimme vessaan ennen kuin kaikki muut ehtisivät sinne. Vaunussa liikuskeli jo porukkaa ympäriinsä aamutoimissa. Aurinko oli nousemassa. Merja viipyi vessassa muiden mielestä liian kauan ja sai osakseen närkästyneitä katseita ulos tullessaan. Vessojen ovet suljettiin kello 7.

Seisoskelimme junaystäviemme kanssa käytävällä katselemassa aivan uudenlaisia maisemia ikkunasta. Puuttomia kukkuloita jatkui silmänkantamattomiin. Radan varrella näkyi siellä täällä muutaman jurtan yhteisöjä, muttei taloja missään. Teitäkään ei pahemmin ollut tai jos oli, ne olivat pieniä hiekkateitä radan vierustalla.

Lähestyessämme Ulaan Baataria näimme karja- ja hevoslaumoja. Horisontissa isot tehtaat tupruttelivat tummaa savua. Juna suorastaan mateli kohti Ulaan Baataria, joka näkyi kaukana ison laakson pohjalla. Saavuttuamme kaupunkiin Serko tuli viereeni haluten näyttää, missä hän asuu. Hetken kuluttua hän osoitti pari vuotta vanhaa kerrostaloa hieman keskustan ulkopuolella, jonne kaupunki on kovaa vauhtia laajenemassa.

Pääsimme Ulaan Baatarin rautatieasemalle kello 8 jälkeen. Hyvästelimme Bopheen ja mongolialaisen Herbalife-jengin ennen kuin astuimme ulos junasta. Ympärillämme hyöri muutama hostel-mainosten jakaja, mutta olimme jo päättäneet minne haluaisimme majoittua. Niinpä lähdimme kävelemään aurinkoisessa, mutta kylmässä säässä kohti ydinkeskustaa ja Khongor Guesthousea.

Aamuruuhkaisen kaupungin ilma oli raskasta hengittää saasteiden takia. Sormia paleli. Tien ylittäminen oli haasteellinen tehtävä, koska autoilijat eivät tuntuneet välittävän jalankulkijoista pätkääkään. Autot suorastaan tulivat päälle. Selvisimme kuitenkin hengissä seuraamalla aina jotakuta paikallista tien yli.

Khongor sijaitsi aivan Ulaan Baatarin ytimessä pääkadun varrella parin kilometrin päässä rautatieasemalta. Kiersimme talon taakse, josta pääsi tavallisen kerrostalon rappukäytävään. Toisessa kerroksessa oli rautaovi. Ovikelloa soittamalla pääsimme sisään pieneen guesthouseen, josta hämmästykseksemme löytyi meille kahden henkilön huone. Paikka oli Lonely Planet -opaskirjamme suosittelema, joten olimme ajatelleet sen olevan täynnä. Huone oli pienen pieni, wc oli käytävällä ja kokonaisuudessaan paikka oli aika epäsiisti, mutta älyttömän halpa.

Merja lähti katsomaan läheisen toisen hostelin. Se sijaitsi uuden kerrostalon toisessa kerroksessa ja oli erittäin siisti. Valitettavasti se oli täynnä. Niinpä jäimme Khongoriin ja painuimme nukkumaan mukavaan parisänkyyn.

Nukuimme kolme tuntia, kunnes lähdimme hakemaan käteistä pankista. Tallustelimme keskustan katuja katsellen ihmis- ja autovilinää. Löysimme pankin ja automaatin, mutta jostain syystä korttimme eivät tuntuneet toimivan. Saimme jatkuvasti virheviestin ruutuun, vaikka yritimme eri summia. Eri maissa on erilaisia rajoitteita siitä, mikä on maksimisumma jonka voi nostaa automaatista.

Lopulta kävelimme sisään pankkiin ja kysyimme apua neuvontatiskiltä. Ystävällinen nainen sanoi hyvällä englanninkielellä, että yrittämämme nostosumma 500 000 tögrögiä oli ihan oikea. Hän ohjasi meidät yläkertaan pankkitiskille palveltavaksi. Yläkerrassa oli ruuhkaa ja jonotus tuntui kestävän ikuisuuden. Kaiken lisäksi siellä ei ollut riittävästi istumapaikkoja jonottajille. Olimme lopenuupuneita vuorokauden junamatkastamme ja tiuskimme toisillemme. Tero lähti yrittämään uudelleen nostoa automaatista ja suureksi helpotukseksemme onnistui. Käteisvarat mukanamme poistuimme tyytyväisinä pankista.

Menimme aamiaiselle Michele's French Bakeryyn. Pienessä, mukavassa kahvilassa voi käyttää wifi-yhteyttä omalla tietokoneella. Siellä olikin joukko länsimaalaisia matkailijoita koneidensa kanssa ja kaikki pyörivät internetissä. Söimme voileivät, joimme teetä ja yritimme surffata. Emme meinanneet millään saada verkon käyttöön tarvittavaa salasanaa kirjoitettua oikein. Se oli “generale” ranskalaisittain. Viimein paikan pyörittäjä sai netin toimimaan koneellamme.

Palasimme Khongoriin lepäilemään joksikin aikaa. Anna ja Katrine, joihin olimme tutustuneet Permissä, olivat myös Ulaan Baatarissa. Olimme saaneet heiltä aamupäivällä tekstiviestin. He olivat päivän retkellä maaseudulla, mutta kyselivät lähtisimmekö illalliselle heidän kanssaan. Yritimme viestittää heille, että sopii hyvin ja missä tavataan, muttemme saaneet mitään vastausta. Lopulta aloimme olla huolissamme, kun aika kului ja heidän olisi jo pitänyt saapua takaisin Ulaan Baatariin.

Annasta ja Katrinesta ei kuulunut mitään koko päivänä. Viimein lähdimme kaksin illalliselle. Ensimmäinen paikka, johon olimme ajatelleet menevämme syömään, oli kiinni. Kävelimme pääkatua ison tavaratalon edustalla. Tämä tavaratalo “State Department Store” (Valtion tavaratalo) tuntui olevan kaiken keskus. Se oli aikoinaan ollut valtion omistuksessa, mutta oli sittemmin yksityistetty.

Päädyimme pieneen New Century -kiinalaisravintolaan, joka oli täynnä paikallista nuorisoa. Ruoka oli edullista ja hyvää. Annokset olivat melkeinpä liian isot. Ainoana ikävänä puolena oli, että ravintolassa sai polttaa tupakkaa, joten siellä oli melkoinen savu. Saatuamme syötyä käväisimme vielä State Department Storen alakerrassa olevassa supermarketissa hakemassa naposteltavaa illaksi ja palasimme Khongoriin.