Matkarituaaleja

IRKUTSK – OLKHONIN SAARI, VENÄJÄ

Heräsimme Admiral hostelissa uusseelantilaisten tyttöjen aamutoimien ääniin kello 7. Torkuimme kello kahdeksaan, jolloin uusseelantilaiset lähtivät. Merja kävi suihkussa kylpyhuoneessa, jonka jaoimme kaikkien hostelissa majoittuvien kanssa. Ilma oli tunkkaisen kostea, kun siellä oli jo käynyt neljä henkilöä pesulla. Tero valmisti aamiaisen ja tuskaili astioiden vähyyttä keittiössä. Merja pakkasi tavaramme.

Syödessämme aamiaista Anna ja Katrine heräsivät. Juttelimme heidän kanssaan jonkin aikaa ennen kuin hostelin omistaja tuli hakemaan meitä linja-autoasemalle. Nousimme hänen isoon maasturiinsa ja muutaman minuutin kuluttua olimme perillä minibussien lähtöpaikalla. Hän ohjasi meidät yhteen niistä. Valitettavasti jouduimme takapenkille, koska paikalliset olivat jo valloittaneet etummaiset paikat. Meidän lisäksemme takapenkillä istui yksi venäläisnainen. Edessämme istui kuusi venäläismiestä kahdessa rivissä ja etupenkillä kuskin vieressä vielä yksi nainen. Olimme valmiit lähtöön.

Ajoimme Irkutskin läpi Ust-Ordynskyyn johtavalle tielle. Tie kulki Ust-Ordynskyn buryatien autonomisella alueella. Pian Irkutskista lähdettyämme kuski huikkasi matkustajille jotakin venäjäksi ja kaartoi pienen konttikojun eteen, jossa luki sokeria. Sieltä kuski otti mukaansa kolme isoa säkkiä, jotka sidottiin tiukasti auton katolle. Pari matkustajaa päätti kiivaan keskustelun jälkeen ostaa mukaan omat pussit. Muut kävivät tupakalla.

Pian olimme jälleen tien päällä ja kuski käänsi radion kuulumaan myös takapenkille. Se olisi ollut ihan ok, jollei hän olisi kääntänyt volyymiä kokoajan isommalle. Lopulta Merja kiljaisi, että voisikohan äänen laittaa vähän pienemmälle. Kaikki hämmästyivät oudon turistin reaktiota ja kuski otti Merjan yllätykseksi äänen takapenkiltä kokonaan pois. No, sekin sopi meille.

Ryhdyimme kuuntelemaan uutta äänikirjaa, Conn Igguldenin Tasankojen susi, joka kertoo Tsingis Khaanin elämästä. Katselimme kukkulaista ruskamaisemaa ja peltoja. Pari tuntia matkattuamme pysähdyimme huoltoasemakeskittymälle. Kaikki lähtivät ulos autosta. Merja seurasi naisia vessaan, joka osoittautui likaiseksi ulkokäymäläksi. Betonihökkelissä oli reikä lattiassa ja puusta tehdyt paikat jaloille. Ovea ei ollut. Miehet kävivät seinän toisella puolella.

Tero meni ostamaan kaksi Mars-patukkaa ja pullon Coca Cola lightia. Muut söivät erilaisia piirakoita tai jopa keittoa. Merjan tullessa pois vessasta kaikki olivat kadonneet eikä autoakaan näkynyt. Hän pyöri hetken pihalla puolihätääntyneenä, kunnes Tero tuli kahvilan ovelle ja kertoi kaikkien olevan sisällä ja bussin lähteneen ilmeisesti tankkaamaan viereiselle huoltoasemalle. Paikalle saapui lisää minibusseja.

Odottaessamme bussiin pääsyä meillä oli vähän kylmä, vaikka aurinko paistoikin. Tuui puhalsi pohjoisesta. Istuimme samoille paikoille kuin lähtiessä ja jatkoimme kirjamme kuuntelua. Maisemat muuttuivat karummiksi. Osalla kukkuloista ei kasvanut kuin jokunen yksittäinen havupuu. Kauempana horisontissa näkyi kuitenkin myös metsäisiä kukkuloita. Tien varressa laidunsi välillä lehmiä, välillä hevosia. Mitään aitoja laidunmaiden ympärillä ei ollut, joten silloin tällöin joku lehmä seisoi keskellä tietä osaamatta päättää kummalla puolella ruoho oli vihreämpää. Autot kiersivät lehmät parhaan kykynsä mukaan.

Tie muuttui hetkeksi hiekkatieksi ja sen jälkeen huonokuntoiseksi asvalttitieksi. Kukkulan laelta aukeni upea maisema Baikal-järvelle. Jonkin matkaa ajettuamme saavuimme MRS-nimiseen lauttarantaan. Matka tyssäsi siihen noin tunniksi, koska lautta oli toisella puolella kapeaa salmea. Aurinko paistoi, mutta tuuli kylmästi. Seisoskelimme ulkona bussin vierustalla.

Pysähdyspaikalla oli muutama kojutyyppinen kahvilarakennus, joista sai syötävää ja juotavaa. Tero käväisi vessassa Merjan mennessä ostamaan lihapiirakan itselleen. Paikalliset kulkukoirat lyöttäytyivät piirakkaa mussuttavan Merjan luo. Liha piirakan sisällä ei ollut mitenkään erityisen hyvälaatuista, joten Merja antoi lihat koirille ja söi itse muut. Koirat olivat ystävällisenoloisia ja kiertelivät paikallisten joukossa kerjäämässä ruokaa ja rapsutuksia. Ja saivatkin molempia.

Lopulta lautta tuli ja odottavat autot pakattiin siihen. Merja istui bussin kyydissä ja Tero käveli itse lauttaan jääden seisomaan kannelle. Autot saatiin juuri ja juuri kaikki sullottua mukaan. Matka salmen yli kesti parikymmentä minuuttia, jonka jälkeen lasti purkaantui Olkhonin saaren rantaan.

Bussissamme istuvat paikalliset vapautuivat silminnähden omalle saarelle päästyään. Ehkä he tunsivat jo olevansa kotona. He olivat istuneet lähes tuppisuuna matkan tähän asti, mutta nyt he alkoivat jutella ja nauraa keskenään. Kaikki näyttivät tuntevan toisensa.

Maisema oli karua. Oikealla puolellamme isot sähköpylväät seurasivat saaren läpi Khuzirin kylään johtavaa suoraa tietä. Sähkö oli vedetty saarelle vuonna 2005. Vasemmalla puolellamme avautui näkymä Baikal-järvelle, joka hohti tummansinisenä auringonpaisteessa. Baikal on maailman syvin järvi, joka kattaa noin 20 prosenttia maailman makeasta vedestä. Trailblazer-opaskirjamme mukaan jos kaikki muu maailman juomavesi loppuisi huomenna, Baikal pystyisi tarjoamaan vettä koko maailman väestölle seuraavat 40 vuotta. Lonely Planet -opaskirjamme taas kertoo, että tutkijoiden mukaan Baikal syvenee jatkuvasti ja se tulee joskus tulevaisuudessa muodostamaan maapallon viidennen valtameren jakaen Aasian mantereen kahtia.

Kuskimme kaarsi vasemmalle pikkutielle pois suoralta päätieltä. Ajattelimme, että poikkeamme jälleen hakemaan tai viemään jotain pussukkaa jostakin jonnekin niin kuin oli tapahtunut parilla pysähdyksellä matkan aikana aikaisemmin. Mutta tämän kiertotien tarkoitus olikin näyttää muille, missä kohtaa päätietä oli tapahtunut lähiaikoina vakava onnettomuus. Paikalla näkyi enää rikkinäinen auton tuulilasi. Ilmeisesti joku oli kuollut. Muuta emme ymmärtäneet. Paikalliset pudistelivat päätään.

Onnettomuuspaikan kierrettyämme palasimme päätielle. Ajoimme ison kukkulan laelle, jossa pysähdyimme paikallisen rituaalipaikan viereen. Kaikki miehet nousivat autosta ja takapenkillä Merjan vieressä istuva nainen antoi kopeekan yhdelle miehistä uhrikivelle laitettavaksi. Kuski kaivoi vodkapullon ja kertakäyttömukit esille ja levitteli ne paikalla olevalle pöydälle. Miehet polttivat tupakkaa ja hörppivät vodkaa. Kuski pyysi meidätkin mukaan ja Tero nousi autosta. Merja jäi ottamaan valokuvia takapenkin ikkunasta.

Jokaisesta vodkamukista kaadettiin pieni liraus uhrikivelle, joka oli lähes kokonaan kopeekkojen peitossa. Osa miehistä uhrasi kivelle myös yhden tupakkasätkän. Paikalla oli hieno kyltti, jossa ilmeisesti kerrottiin venäjäksi paikan merkitys. Valitettavasti emme ymmärtäneet siitä mitään. Paikalla oli myös kaksi puuta, joiden oksat oli sidottu täyteen kangaspaloja buddhalaistyylisenä rituaalina.

Jatkoimme matkaa poiketen päätieltä viemään yhden herroista pienempään kylään. Kuski osti myös laatikollisen kalaa tien varressa seisovalta paikalliselta kalastajalta. Pian saavuimmekin jo Khuzirin kylään. Koko saarella asuu noin 1 500 henkilöä ja Khuzir on saaren keskus. Kiertelimme ympäri kylää jättäen bussissamme matkanneet paikalliset kotiovilleen, jossa heitä oli aina joku perheenjäsen vastaanottamassa. Lopulta saavuimme minibussien pysähdyspaikalle, johon kuljettajamme jätti jotain tavaroita ennen kuin heitti meidät Nikita's guesthouseen, josta olimme varanneet majoituksen.

Guesthousen pihamaa oli täynnä korealaisia nuoria. He opiskelevat Koreassa venäjää ja englantia ja ovat vuoden vaihto-oppilaina Venäjällä. Olkhonilla he olivat kolmen päivän kouluretkellä. Vastaanottoluukun edessä parveili muutamia matkailijoita, mutta tiskin takana istuva nuori nainen ei ollut oikein valmis palvelemaan heitä. Hän pyysi heitä tulemaan takaisin tunnin kuluttua.

Merja meni kysymään, voisimmeko kirjautua sisään ja tyrkkäsi tytölle Irkutskin hostelin omistajamme antaman lapun. Siinä oli venäjäksi selitetty, keitä olemme ja mitä haluamme. Tyttö näytti jotenkin hämmästyneeltä, mutta kaivoi vaivalloisen oloisesti sisäänkirjautumispaperit esiin. Merja pyysi saada nähdä huoneen ensin. Toinen nuori nainen lähti näyttämään sitä. Huone oli mukavanoloinen, joten kirjauduimme sisään ja asetuimme taloksi.

Huoneessa oli kansio, josta meille selvisi kaikki oleelliset asiat. Kävelimme hotellialueella. Löysimme peseytymishuoneen, jonka seinästä piti varata aika listasta, jos sitä halusi käyttää. Lista oli tämän päivän osalta jo täynnä. Varasimme ajan seuraavalle illalla, jotta varmasti pääsisimme silloin peseytymään. Rapsuttelimme guesthousen koiraa. Ohitimme erikseen varattavan paikallisen saunan, lukuisia mökkejä sekä kolme jurttaa.

Tulimme pienelle portille, joka johti Baikal-järven rantaan. Portista oikealla sijaitsi shamaanikallio. Buryatit pitävät aluetta yhtenä maailman viidestä shamanistisen energian keskuksista. Terolla olikin outo olo koko illan. Ehkä hän aisti energiakenttiä Merjaa paremmin.

Kello 19 menimme illalliselle. Merja löysi yhdeltä penkiltä pienen kissanpennun ja nappasi sen syliinsä siliteltäväksi. Se viihtyi siinä hyvin ja leikki syödessämme reppumme nauhoilla. Istuimme samaan pöytään nuoren ahvenanmaalaispariskunnan ja tanskalaispariskunnan kanssa jutellen Trans-Siperian rautatiestä. Ahvenanmaalaiset olivat pysähtyneet Helsingistä lähdettyään hetkeksi Pietariin, mutta jatkaneet sitten koko matkan Irkutskiin. Tanskalaiset olivat tulleet suoraan Moskovasta Irkustkin kautta Olkhonille.

Alkupaloina oli kalaa ja erikoista salaattia leivän kera. Hyvää. Pääruoaksi oli lihapataa perunoilla ja vihanneksilla tai Terolle vaihtoehtoisesti samaa ilman lihaa. Jälkiruoaksi oli jokaiselle pulla. Ruoka oli tavallista kotiruokaa, mutta annokset olivat aika pienet, kun emme olleet syöneet koko päivänä.

Illan päätteeksi Tero käväisi paikallisessa nettijurtassa, jossa yhteys oli aika hidas. Jurtasta löytyi muitakin matkailijapalveluita, joten ehkä vuokraamme heiltä polkupyörät huomenna. Merja istui mökissämme Harry Potteria lukien. Kattovalo sammui aika-ajoin, joten oli kätevää että meillä oli otsalamppu mukana. Sen valossa voi hyvin jatkaa lukemista. Teron palattua nettireissultaan hän sytytti tulen puuhellaamme, jolla saimme huoneen mukavasti lämpimäksi. Puita löytyi kysyttäessä yhteispihan perältä ja ohjeet hellan käyttöön huonekansiosta. Tero tosin tiesikin, miten homma toimii, mutta jollakin suurkaupungin kasvatilla olisi voinut mennä hommassa sormi suuhun. Huoneen lämmettyä kävimme nukkumaan noin kello 23.

Video: Köröttelynäkymää takapenkiltä