Arokissa eli manuli

ARBURDIN HIEKKADYYNIT, MONGOLIA

Nukumme hyvin mukavassa jurtassamme. Sovimme illalla, että Tero laittaa seitsemän jälkeen aamulla kamiinaan tulen, jotta yön jäljiltä jääkylmä jurtta lämpenee. Hän herää kello 7.30 ja ryhtyy lämmittämään. Kymmenen puuklapia pitää kamiinan kuumana tunnin. Kamiina ei varaa lämpöä juuri lainkaan ja katossa olevien aukkojen läpi lämpö karkaa taivaantuuliin. Lisäksi piippu vetää vähän liiankin hyvin eikä sitä voi säädellä.

Olisi varmasti lukuisia keinoja tehdä jurtan lämmittämisestä energiatehokkaampaa. Mutta vaikuttaa siltä, etteivät mongolialaiset ole vielä ymmärtäneet tuhlaavansa valtavasti energiaa. Ulaan Baatarissa sisätiloja lämmitetään ahkerasti ja vain uusimmissa taloissa lämmön voimakkuutta voi säädellä. Vanhemmissa taloissa ainoa keino on avata ikkunat, jos ei halua paistua. Ja jälleen lämpö kaikkoaa taivaantuuliin.

Aamiainen tarjoillaan jurttaamme kello 9.30. Nautimme sen antimista ja lepäämme vielä hetken. Kello 12 maissa istumme hevosten selässä. Pyysimme Mania järjestämään mahdollisuuden päästä autenttiseen paimentolaisjurttaan vierailulle. Tarkoitus on käydä tapaamassa lähistöllä majailevaa perhettä, jonka ohi ratsastimme eilen.

Matka on pidempi kuin muistin, mutta miellyttävä. Sarahilla on uusi hevonen allaan ja Nima taluttaa häntä pitkän matkan. Jotenkin jään taas kahden joukkion väliin ratsastelemaan itsekseni. Se sopii minulle, mutta Hongor on vähän levoton, kun se ei jatkuvasti näe muita laumansa hevosia. Se jopa hirnahtaa kuuluvasti. Tulkitsen sen viestittävän muille hevosille huolensa, että se on jätetty yksin arolle turisti selässään.

Tero, Tom ja Man ratsastavat viimeisenä. He etenevät hitaasti. Teron hevonen oli aluksi aivan vauhko. Ilmeisesti se johtui siitä, että Terolla oli toinen takki päällään kuin eilen. Tämä tuulitakki kahisee hänen liikkuessaan, eivätkä nämä hevoset ole tottuneet sellaiseen ääneen. Ne ovat muutenkin aika herkkiä erilaisille äänille ja yllättäville tapahtumille. Laajojen, hiljaisten arojen hevosina ne myös pelkäävät autoja.

Nima ja Sarah pysähtyvät pienelle kukkulalle odottamaan meitä muita. Saavutan heidät aika nopeasti ja laskeudun alas hevoseni selästä. Käväisen läheisen pienen kummun takana helpottamassa oloani. Kun palaan hevosten luo, Tero, Tom ja Man tulevat juuri paikalle. Jatkamme yhdessä matkaa.

Saavumme hiekkatielle. Nima kehottaa meitä poistumaan tieltä, koska hän näkee kaukaisuudesta lähestyvän pienen kuorma-auton. Auton tullessa lähemmäs Nima ja Man menevät jututtamaan kuljettajaa. Ilmenee, että kyseessä on juuri se perhe, jonka luokse olimme matkalla. He ovat päättäneet muuttaa talviasumukselleen, koska sääennusteessa on kerrottu ilman kylmenevän huomenna. Olipa meillä huono tuuri ajoituksen suhteen, mutta ei voi mitään. Man rauhoittelee meitä, että varmasti tapaamme jonkun toisen perheen huomenna. Toivomme niin.

Ratsastamme vielä hetken kauniille kukkulalle, jossa asetumme lounastamaan kivien taakse suojaan voimakkailta tuulenpuuskilta. Edessämme avautuva laakso kylpee auringonpaisteessa meidän hörppiessä Manin tarjoilemaa keittoa ja nakertaessa kokin tekemiä hampurilaisia. Jälkiruoaksi nautimme teetä ja KitKatit.

Lepäiltyämme hetken nousemme jälleen hevosten selkään ja hyvästelemme Tomin, Sarahin ja Manin. He lähtevät samantien takaisin leiripaikallemme. Me seuraamme Nimaa, joka vie meidät upealle parin tunnin ratsastusretkelle. Laukattuamme suoralla hiekkatiellä Teron päätä alkaa särkeä. Pysähdymme kaivamaan satulalaukuista salmiakkia, joka onneksi auttaa.

Ravaamme halki laajan niittyalueen, jossa näemme kuolleen lehmänruhon. Olemme retkellämme törmänneet siellä täällä kuolleiden eläinten luihin ja kuoleviin eläimiin. Täällä tunnutaan hyväksyvän luonnon kiertokulku, jossa elämä ja kuolema kietoutuvat toisiinsa. Haaskalinnut ja muut eläimet kaluavat lihat irti ruhoista ja luut jäävät mätänemään. Ja se tuntuu ihan normaalilta.

Nima ratsastaa sata metriä edellämme. Juttelemme kokemuksistamme Mongoliassa, kun yllättäen huomaan Teron hevosen toisella puolella harmaan kissaeläimen. Se makaa lähes ruohottomalla arolla painautuen aivan kiinni maahan. Se yrittää selkeästi olla kuin kivi, jottemme huomaisi sitä, eikä liikahda milliäkään. Sen silmät tarkkailevat kulkuamme. Katselemme kissaa hetken. Se muistuttaa ilvestä, mutta myöhemmin selvitän sen olevan arokissa eli manuli.

Huudan Nimalle ja elehdin, löytäneemme kissaeläimen. Hän palaa takaisinpäin ja sanoo kissan olevan vaarallinen. Siirrymme hieman kauemmaksi, josta Tero nappaa valokuvan ainutlaatuisesta otuksesta. Arokissat ovat melkein uhanalainen laji eikä niitä yleensä näe päivällä. Kissaeläiminä ne metsästävät öisin. Taisimme yllättää tämän yksilön päiväuniltaan. Olen ylpeä bongauksestani. Se kruunaa muutenkin hienon ratsastusretkemme.

Jatkamme matkaa läpi kapean solan. Kuvittelemme millainen se mahtaa olla ruohon kasvaessa kesäisin vihreänä kukkulan rinteillä. Sola päättyy ja eteemme avautuu jälleen käsittämättömän hieno tasankomaisema. Aurinko on jo alkanut laskea, joten valo on kerrassaan upea. Ohitamme ylhäällä kukkulalla olevan jonkun paimentolaisperheen talviasumuksen. Pihaa ympäröi puuaita ja sen reunamilla on pari huteran näköistä, pientä puurakennusta.

Laskeudumme alas kukkulalta katsellen edessämme levittäytyvää Arburdin hiekkadyyniä, joka on noin 20 kilometriä pitkä. Sen takana tasanko jatkuu silmänkantamattomiin. Alhaalla laaksossa on kesäisin varmasti värikäs kukkameri, joka on nyt kellastunut ja lakastunut, mutta tavallaan juuri sellainen kuin odotin mongolialaisen maaston olevankin.

Kipuamme seuraavalle kukkulalle. Alan olla jo väsynyt eikä leiripaikkaamme näy vieläkään. Laskeudumme jälleen alas saapuen hiekkatielle, joka kiemurtelee kukkulalta toiselle. Nostamme laukan. Tero ja Nima kiitävät tuulispäinä edessäni. Itse yritän pitää Hongorin hallitussa laukassa, mutta se haluaa muiden perään. Pääsemme jälleen kukkulan laelle. Tie jatkuu.

En ole varma, jaksanko laukata. On hiki. Pakotan hevoseni hetkeksi käyntiin, vaikka Tero ja Nima melkein katoavat näkyvistäni. Heidän pysähtyessään otan heidät laukalla kiinni, vain todetakseni että he haluavat jo jatkaa. Lopulta annan periksi ja Hongor kiitää eteenpäin. Tuuli humisee korvissa, kun nousen mongolialaiseen tyyliin seisomaan jalustimille. Hongorin tasainen laukka tuntuu hyvältä ohittaessani hurjassa vauhdissa Teron ja Hjaltarin. Laukkaan Niman perässä eikä maailmaani kuulu mitään muuta kuin kavioiden tasainen jyske hiekkatiellä. Jatkamme laukassa useamman kilometrin, kunnes en jaksa enää.

Nurkan takana häämöttää leiripaikkamme. Pidättelemme hevosiamme käynnissä. Hongor on minuakin hikisempi ja puuskuttaa, mutta olisi valmis juoksuun pienimmästäkin pyynnöstäni. Mongollialaiset hevoset nauttivat vauhdista yhtä paljon kuin ratsastajansakin eivätkä tunnu saavan siitä tarpeekseen. Ne varmaan laukkaavat itsensä loppuun, jos niiden vain antaa tehdä sen.

Uupuneina saavumme jurtallemme. Pyydän Manilta lämmintä vettä ja kuupan, jotta voimme peseytyä. Niiden saaminen kestää mielestäni toivottaman kauan, mutta lopulta pääsemme vetäytymään dyynin taakse pesulle. Ihan suihkunveroinen pesu ei ole, mutta näissä olosuhteissa paras mahdollinen. Aurinko pilkistelee vielä kukkulan takaa, joten emme jäädy ihan pystyyn. Hiukset kasteltuani tulee kyllä kylmä ennen kuin saan ne kuivattua, mutta peseytymisen jälkeen on hyvä olo ja sudennälkä.

Saamme illallista kello 19. Lämpötila on selkeästi aikaisempia iltoja alhaisempi. Talvi tekee tuloaan, mutta jurtassa on lämmin. Illan päätteeksi pelaamme kynttilänvalossa Kimbleä. Voitan pelin – jesh! Käymme vielä tarpeillamme dyynin suojissa, sillä täällä meillä ei ole vessaa lainkaan. Joka puolella on sekä ihmisten että eläinten jätöksiä ja Tero astuu “miinaan”. Hänellä menee hetki kenkäänsä puhdistaessa, jottei koko jurttamme haise suoraan sanoen paskalle.