Sosialistinen palveluasenne

HAVANNA, KUUBA

Nukuimme todella sikeästi täydellisesti pimennetyssä ja ilmastoidussa huoneessamme. Heräsimme sopivasti aamupalalle Hotel Los Frailesin siivoojan ryhdyttyä pesemään äänekkäästi aulan lattioita. Tepastelimme ohjeiden mukaisesti kadun toiselle puolelle pieneen kahvilaan ja näytimme tarjoilijalle hotellin vastaanotosta saamiamme kuponkeja.

Odottaessamme leipien ja teen pöytääntarjoilua seurasimme häkissä olevien papukaijojen elämää. Eläintenpelastuskeskuksissa tehdyn vapaaehtoistyön jälkeen meidän on vaikea hyväksyä papukaijojen ja muiden villieläinten pitämistä häkeissä – varsinkin jos kyse on pelkästään ihmisen viihdyttämisestä. Aamupalaa nauttiessamme pohdimme, missä käsityksemme mukaan menee eettinen raja ostaa eläinkaupasta lemmikkejä. Myös eläintarhat ja karjanhoito nousivat keskustelussamme kriittisesti esille. Näihin aiheisiin palattaisiin vielä useampaan kertaan, sillä syvällinen pohdinta vaatisi enemmän kuin teekupposen verran aikaa.

Palattuamme huoneeseemme Tero siirsi valokuvia kamerasta kannettavaan tietokoneeseen Merjan järjestellessä matkatavaroitamme hieman järkevämmin. Puuhastelumme katkesi hetkeksi salamavalon välähdykseen. Joku aulassa historiallisella kaupunkikierroksella oleva turisti oli yllättäen ottanut kuvan huoneestamme ovessa olevan pienen luukun läpi. Outoa, mutta myös koomista.

Luovutimme huoneen tasan kello 12. Seuraavaksi suuntasimme rinkat selässä lähistöllä olevalle aukiolle. Matkan varrella bongasimme hauskan pronssiveistoksen, jonka tarkoitusperää emme oikein ymmärtäneet. Tero asettui sen viereen kuvattavaksi. Napattuamme aukiolta taksin ja sovittuamme hinnasta (5 USD) köröttelimme seuraavat 15 minuuttia mukavanoloisen kuskin takapenkillä keskustellen espanjaksi Etelä-Amerikan reissustamme. Välillä emme oikein ymmärtäneet kaikkea, mutta väliäkö sillä kunhan juttu luistaa ja menopeli vie perille.

Lyhyesti Kuubasta ja Havannasta

Lonely Planet -opaskirjamme mukaan San Cristobal de la Habana nimettiin vuonna 1514 saaren Taino-intiaanipäälikön mukaan. Alunperin Havannan kaupunki sijaitsi Kuuban etelärannikolla. Siitä tuli Kuuban pääkaupunki 1600-luvun alussa, jolloin se myös siirtyi nykyiselle paikalleen saaren pohjoisosaan ja sai nimekseen La Villa de San Cristobal de la Habana.

Seuraavien vuosisatojen kuluessa maailman kolonialistit; espanjalaiset, britit ja ranskalaiset taistelivat keskenään saarivaltion herruudesta. Amerikkalaiset puolestaan yrittivät moneen otteeseen (neljän eri presidentin aikakaudella) ostaa Kuuban itselleen, mutta kovista tarjouksista huolimatta Kuuba ei ollut kaupan.

1700- ja 1800-luvun kolonialismin aikakausi loi Havannan kaupunkisuunnittelulle ja arkkitehtuurille erikoislaatuisen eurooppalaisen leiman. Yhtä lailla, orjakaupan harjoittaminen toi kaupungille afrikkalaisvivahteisen kulttuurin.

Teollisen aikakauden aikana, lähinnä amerikkalaisvetoisen kaupankäynnin myötä, Kuuban infrastruktuuri kehittyi nopeasti. Tuolloin Havannan vanhan kaupunginosan, Habana Viejan, kylkeen rakennettiin uusi keskusta, Habana Centro. Havannan kolmas keskeinen kaupunginosa, Vedado, puolestaan kasvoi sitä mukaa kun Kuuba tuli koko maailmalle tutuksi tupakastaan, rommistaan ja sokeristaan.

1900-luvulle tultaessa Havanna sai yllättäen “uutta vauhtia” kieltolaista Al Caponen siirettyä suurimman osan mafia-bisneksistään Kuubaan. Tosin Miamin pahamaineinen mafia sai Fidel Castron johdolla 1950-luvun vallankumouksen yhteydessä nopeat lähtöpassit Havannasta. Osoitukseksi sosialistisesta ideologiastaan Castro antoi mafian Havannaan rakentamat kasinot ja loistohotellit köyhän kansan käytettäviksi. Tämä kaunis toimenpide sinetöi monen Havannan keskustassa sijaitsevan upean rakennuksen kohtalon ja ne rappeutuivat hitaasti, mutta varmasti.

Nykyään Havannassa asuu Kuuban 11 miljoonaisesta kansasta jo yli 2 miljoonaa ihmistä. Koska kaupunki elää pitkälti turismin varassa, turvallisuuteen on panostettu muun muassa palkkaamalla massoittan poliiseja ja kiristämällä rangaistustuomioita. Näin ollen turistien suurimmat vaaratekijät ovat keskustan vilkas liikenne, kävelykaduilla olevat yllättävät kuopat ja katupeleissä holtittomasti lyödyt pesäpallot.

Kolonialismi ja sosialismi näyttäytyy silmiinpistävästi Havannassa liikuskellessa. Pääkadut ovat todella pitkiä ja mahtipontisen leveitä. Puistoja, patsaita ja jykeviä rakennuksia kyllä riittää, mutta suurin osa niistä on erittäin huonossa kunnossa. Autokanta on jäänyt 1950-luvulle, mikä tietysti on aivan ihastuttavan näköistä. Havannan muutamat tavaratalot eivät tarjoa turisteille mitään varteenotettavaa ostettavaa. Kaupoista näytti löytyvän kaikki perustarvikkeet, mutta hinnat ovat, lähinnä amerikkalaisten kauppasaarron takia, monelle paikalliseen palkkatasoon nähden kovat. Eläkeläiset elävät edelleen libretan, ruokakorttinsa, varassa.

Takaisin tarinaan

Taksi ajoi meidät uuden majapaikkamme Casa Particular Esther Gardoson eteen. Casa particular on Kuuban nimitys yksityisille paikallisten perheiden ylläpitämille “bed and breakfast” -majoituksille. Suosittujen casa particularien omistajat voivat lyödä hyvinkin rahoiksi, mikäli saavat jatkuvasti vuokrattua huoneistostaan 2-6 huonetta.

Esther Gardoso ja hänen miehensä ottivat meidät ystävällisesti vastaan ja ohjasivat meidät keittiön viereiseen huoneeseen. Huone oli siisti ja tarpeeksi tilava. Erikoisuutena oli seinällä roikkuvan taulun takana piilevä kassakaappi, johon saimme kätevästi itse laitettua passit, rahat ja muut arvotavarat.

Vaihdettuame kevyemmät vaatteet päälle lähdimme saman tien kävelemään opaskirjamme kartan avulla matkatoimiston suuntaan. Päivän tärkeimpänä tehtävänä oli selvittää, minne meidän kannattaisi edetä Havannasta. Olimme tuolloin vielä siinä toivossa, että pääsisimme Kuuban eteläpuolella sijaitsevalle Isla de la Juventud -saarelle sukeltamaan.

Kävellessämme matkatoimistoon ohitimme tanssikoulun, josta kantautui kadulle salsamusiikkia. Meidän teki mieli jäädä seuraamaan harjoituksia ovensuulle, mutta koska emme halunneet häiritä, päätimme jatkaa matkaamme. Monet paikalliset miespuoliset henkilöt kuljeskelevat kaduilla paidatta. Nuoret ovat hyvässä fyysisessä kunnossa. Vanhemmissa miehissä näkyy jo hieman elämän helppouden merkkejä, mikä sallittaneen heille kovien, Periodo Especial -aikojen jälkeen.

Aurinko oli paahtavan kuuma. Mikäli huomasimme hyvin ilmastoidun liikkeen, astuimme sisään vain päästäksemme hetkeksi vilvoittelemaan.

Etsimämme “matkatoimisto” sijaitsi hienostohotellin, Habana Libren, aulassa. Matkatoimisto koostui kolmesta pöydästä, joissa istui ilmeisesti hieman elämäänsä kyllästyneet tantat. Emme edelleenkään tiedä, miksi asiointimme osoittautui lähestulkoon mahdottomaksi. Vaikka saimme selitettyä tarpeemme pääsääntöisesti englanniksi ja virkailija esitti meille näkemyksensä, meille jäi erittäin hatara kuva siitä mitä meille loppujen lopuksi tarjottiin ja mitä ylipäätään oli mahdollista järjestää itse. Keskeisin ongelma liittyi siihen, että emme halunneet ostaa mitään hotellimajoitusta ennen kun saisimme varmistettua Juventud-saaren lentojen tilanteen.

Luonnollisesti kaikista kalleimmista turistipaketeista oli ällöteatraalisen upeita esitteitä, mutta halvemmista vaihtoehdoista ei herunut yhtikäs mitään tietoa. Jopa opaskirjamme palveli meitä paremmin kuin matkatoimistotantat. Ehkä kyseessä oli jokin palveluasenteeseen liittyvä kulttuurillinen ero tai sitten me emme vain osoittautuneet luksusta kaipaaviksi turisteiksi, joista maksetaan paras mahdollinen välityspalkkio.

Ymmärrettyämme, että virkailija ei mitä ilmeisimmin kykene tai halua palvella meitä odotuksiemme mukaisesti ilmoitimme hänelle käväisevämme hotellin nettikulmauksessa ja palaavamme hetken kuluttua takaisin. Tästä hän tuohtui ja elehti tavalla, joka ei jättänyt paljon tulkitsemisen varaa.

Emme hyötyneet netissä käynnistä juuri lainkaan, koska kuubalainen turistibisnes ei vielä ole löytänyt internetin tarjoamia mahdollisuuksia. Palattuamme matkatoimistovirkailijamme oli poistunut. Yritimme toivekkaasti toista virkailijaa, mutta tämäkin päräytti lopulta: “Ymmärrättekö, että soittaessani eri hotelleihin kysyäkseni onko heillä tilaa, se maksaa?”. Tero kysyi puolestaan, eivätkö puhelut ole Kuuban sisäisiä ja miksi virkailija on niin huolestunut kuluista vaikka ne eivät ole hänen rahojaan vaan yrityksen, jonka palveluksessa hän on?

Yritimme vielä kerran rauhoittaa tilannetta esittämällä, että olemme ihan oikeasti ostamassa tänään matkapalveluita, edellyttäen että olemme vakuuttuneita että tarjonta vastaa tarpeisiimme ja että siitä kannattaa maksaa pyydetty hinta. Kun virkailija tokaisi: “Enkö minä ole palvellut teitä tarpeeksi hyvin?”, katsoimme toisiamme ja päätimme nostaa kytkintä. Sosialistisen palveluasenteen kohtaaminen on huikea kokemus. Kannattaa kokeilla. Tai sitten ei.

Nälkä kurni jo vatsassa koputtaessamme Paladar El Hurón Azulin ovea. Jälleen pelastuksena oli Lonely Planet -opaskirjamme, josta löytyy ruokapaikkoja laidasta laitaan. Paladares, yksityisomistuksessa olevat ravintolat, laillistettiin vuonna 1995. Siitä lähtien niiden määrä on kasvanut jatkuvasti, vaikka paladar-ravintolat eivät edelleenkään saa tarjoilla naudanlihaa, hummeria tai katkarapuja ja asiakaspaikkoja saa olla enintään 12. Käytännössä tämä ei estä paladarin omistajia myymästä edellä mainittuja tuotteita virallisen ruokalistan lisäksi ja suosituissa paikoissa lisää istumapaikkoja löytyy aina takahuoneesta.

Paladareissa, kuten myös muissa ravintoloissa, on hyvin todennäköistä, että ruokalistoista tehdään eri versioita. Mikäli näytät rikkaalta ja et osaa ollenkaan espanjaa, saat eteesi listan jonka hinnat ovat kalliit. Näin kapitalismia sovelletaan sujuvasti myös sosialistisessa maassa. Ei se tyhmä ole, joka pyytää vaan se joka maksaa, on monen näkemys asiaan. Justiinsa.

Pistimme poskeemme suurella nautinnolla 38 dollarin edestä tuoretta kalaa ja leipää sekä palanpainikkeeksi laadukasta valkoviiniä. Meillekin summa oli kova, mutta paikallisten köyhien 60 dollarin kuukausituloon nähden summa oli suorastaan päätön. Laskeskelimme, että illallisemme hinta vastaisi pyöreästi noin 1500 euroa Suomen keskiansiotasoon nähden.

Vatsat täynnä päätimme palata casa particulariimme kävellen. Koukkasimme hieman eri reittiä kuin menomatkalla ja koimme matkan varrella jälleen monta spontaania kohtaamista paikallisten asukkaiden kanssa. Eräässä kadunkulmassa pieni porukka pelasi dominoa, ja huomatessaan meidät heiluttivat meille iloisesti. Harvat turistit ilmeisesti eksyvät reiteille, joissa näkee sitä oikeaa Havannaa. Eikö Helsinginkin oikea elämä ole muualla kuin Mannerheimintiellä?

Nukkumaan mennessämme pohdiskelimme, millainen palvelukulttuuri Suomessa oli esimerkiksi Kekkosen aikaan. Kokivatko meilläpäin tuolloin vierailevat turistit sosialistisen palveluasenteen ihanuuden ja missä määrin sitä edelleen esiintyy kotimaassamme?