Merikilpikonnia ja ankeriaita

PUERTO AYORA, GALAPAGOS, ECUADOR

Kymmenen vuotta sukellusta harrastaneena emme voineet ajatella vierailevamme Galapagos-saarilla tutustumatta myös niiden vedenalaiseen maailmaan. Olimme aiemmin harkinneet viikon kestävää ns. live aboard matkaa Darwin ja Wolf -saarille, joita pidetään sukeltajien mekkana, mutta päädyimme lopulta yksinkertaisempaan ja selkeästi halvempaan ratkaisuun päiväsukellusten muodossa.

Herättyämme nappasimme mukaamme sukellusmaskit, -tietokoneen ja -lokit, simpparit, aurinkorasvapullon sekä kameran. Aamupala tuli syötyä hieman hutiloiden, koska meidän piti olla Silberstein-sukellusliikkeessä viimeistään kello 8.30. Ryhmämme koostui paikallisen dive masterin lisäksi kahdesta ecuadorilaisesta (isä ja tytär), israelilaisesta ja brittiläisestä miehestä sekä mukavasta australialaisnaisesta, Penelopesta.

Ajettuamme autolla Puerto Ayorasta Santa Cruzin pohjoisosaan kapteenimme toivotti meidät tervetulleeksi lähtövalmiiseen ja hyvinhoidettuun veneeseen. Kun kaikki sukellusvarusteet oli saatu siirettyä veneeseen irrottauduimme välittömästi laiturista ja suuntasimme keulan kohti päivän ensimmäistä sukelluskohdetta, North Seymouria.

Osa porukasta nousi yläkannelle ottamaan aurinkoa ja saadakseen hieman etäisyyttä kolmesta 100 hevosvoimalla mölyävästä perämoottorista. Jäimme keskustelemaan ecuadorilaisten kanssa sukeltamisesta ja Galapagos-saarten ekologisesta tilasta turismin kasvaessa eksponentiaalisesti. Meitä ihmetytti, miksi yksi veneen miehistön jäsen heitti jätteen mereen, vaikka meille asiakkaille oli juuri äsken painotettu, että mitään ei saa heittää laidan yli.

Ei aikaakaan kun kapteenimme ilmoitti meidän lähestyvän Seymouria, jolloin sukellusoppaamme pyysi kaikkia laittamaan märkäpuvut päälle ja tarkistamaan sukelluslaitteet. Merja huomasi märkäpukunsa olevan eri kuin minkä hän oli sovittanut edellisenä päivänä sukellusliikkeessä. Hän huomautti asiasta ja sai aikaan pienen sanaharkan sukeltajien ja oppaiden välille. Myös brittimiehen puku oli eri kuin millä hän oli sukeltanut edellisenä päivänä. Mielestämme oli turhauttavaa käydä edellisenä päivänä sovittamassa märkäpukua toimistolla ja sukellusretkestä 90 euroa vain huomataksemme veneessä, ettei yritys ole vaivautunut varmistamaan, että jokainen saa sen mikä hänelle on luvattu. Sukellusoppaan vähätellessä ongelmaa israelilaismies heitti hieman lisää löylyä keskusteluun kertoen saaren toisen sukelluskeskuksen kyllä osaavan hommansa. Tilanne laukesi hyvässä hengessä, kun opas lopulta myönsi, että Silbersteinin pitäisi pystyä parempaan, pahoitteli tilannetta ja järjesteli puvut parhaan kykynsä mukaan uudestaan.

Lokikirjamme mukaan pulahdimme pinnan alle kello 10.12. Merja osoitti käsimerkillä, että jotain oli vialla. Kyseessä oli Merjan ranteessa oleva sukellustietokone, jonka patterit olivat matkamme aikana kuluneet lähestulkoon loppuun. Tällöin laite asettuu automaattisesti tilaan, joka estää sen käytön veden alla. Ei auttanut muu kuin unohtaa sukellustietokone ja hoitaa homma ”perinteisesti” tankkiin kiinnitetyllä konsolilla.

Laitesukeltaminen on kuin pyörällä ajaminen – kaikki olennainen palautuu aina välittömästi mieleen, vaikka edellisestä kerrasta olisi jo kulunut aikaa. Me teimme edelliset sukellukset tehtiin vuosi sitten Kroatiassa. Kokemusta ja rutiinia on kuitenkin kertynyt vuosien varrella noin 150 sukelluksen aikana. Toisilla ei tekniikka tuntunut olevan ihan kohdallaan, ja moneen otteeseen huomasimmekin miten poukkoilevaa vähemmän lajia harrastaneiden suoritus oli.

Kuuden ja puolen millimetrin paksuisella märkäpuvulla pärjäsi hyvin 30 asteisessa meressä. Olimme kuitenkin varmuuden vuoksi laittaneet puvuissa olevat huput päähämme. Ohuet hansikkaat olivat mukana sukelluksen aikana, mutta niille ei ollut käyttöä. Horisontaalinen näkyvyys oli 15 metrin paikkeilla.

Heti sukelluksen alkuun törmäsimme merikilpikonnaan (hawksbill seaturtle). Tämän innoittamana etenimme hitaasti pohjaa myöten 22 metrin syvyydessä, kunnes tulimme kohtaan, jossa käännyimme seinämälle kulman taakse. Ehdimme juuri ja juuri nähdä pari riuttahaita ennen kun ne hävisivät syvään siniseen. Hetken kuluttua merileijona suhahti ohitsemme ja bongasimme lisää kookkaita merikilpikonnia.

Ryhmämme vetäjä kysyi tässä vaiheessa jokaisen ilmanpaineen. Vähemmän sukeltaneet olivat käyttäneet suurimman osan ilmastaan, ja siitä johtuen opas antoi kaikille 5/3 merkin. Tämä tarkoitti, että nousemme yhdessä hitaasti viiteen metriin ja pysyttäydymme siinä syvyydessä kolme minuuttia. Tämä tomenpide tulee suorittaa jokaisen sukelluksen päätteeksi, jotta minimoidaan elimistöön kertyneen typen määrän. Noustuamme pintaan kapteeni ohjasi veneen vierellemme. Ennen veneeseen nousemista jokainen irrotti ja ojensi kannella oleville räpylät, painovyön ja lopuksi tasapainotusliivit ilmatankkeineen. Tämän jälkeen oli huomattavasti helpompi kivuta tikapuita kannelle.

Asetuttuamme veneeseen viettämään sukellusten välistä aikaa (surface time) saimme vettä ja banaanit. Yleensä tässä vaiheessa syödään lounas, joten ihmettelimme aterian niukkuutta retken hintaan nähden. Vene kellui Seymourin saaren suojassa, mutta silti Merjalle tuli vähän paha olo veneen keinumisesta. Hän hyppäsi hetkeksi mereen, joka yleensä helpottaa pahoinvointia. Niin nytkin.


Päivän toinen sukellus

Muutaman sadan metrin päästä veneestämme oli Mosqueran hiekkasärkkä, jossa elää merileijonayhdyskunta. Levättyämme tovin lähdimme päivän toiselle sukellukselle. Kohteenamme oli Mosqueran kanava. Kello 12.34 pulahdimme jälleen pinnan alle ja laskeuduimme 20 metrin syvyyteen odottamaan, että koko ryhmä oli koossa ja valmis ylittämään kanavan. Ylityksen aikana seurasimme hiekkapohjasta ylös työntyviä eläviä hattivatteja muistuttavia ankeriaita (garden eel). Nämä arat otukset vetäytyvät helposti koloonsa nähdessään liikettä, mutta palaavat yhtä nopeasti uudestaan ulos 20 sentin pituisiksi pitkuloiksi. Sadoista suu ammollaan olevasta ankeriaasta muodostui hauskanoloinen matto merenpohjalle.

Kanavan toiselle puolelle päästyämme tunsimme, kuinka virta alkoi kuljettaa meitä. Seurasimme opastamme hyödyntäen merivirtaa, jolloin räpylöillä ei tarvinnut potkia lainkaan päästääkseen eteenpäin. Penelope bongasi ison raidallisen mureenan sekä heti perään kolme ryhmäämme kohti uiskentelevaa riuttahaita. Tässä vaiheessa pohja nousi 12-8 metriin ja sai päälleen värikkään korallipeitteen. Kaloja oli runsaasti kuin valtavassa akvaariossa. Leijuimme virran mukana kuin lentäen pohjan yläpuolella. Välillä olisi halunnut pysähtyä katsomaan jotain riutan yksityiskohtaa tai värikästä kalaa hieman tarkemmin, mutta virta piti otteessaan ja ryhmä eteni rivakkaa tahtia.

Veneeseen noustuamme kapteeni päräytti perämoottorit täysille ja suuntasi paluumatkalle. Vähän ennen varsinaista satamaa hän ohjasi veneen lähistöllä olevalle laiturille, jossa kapteeni selvitteli jotain virallisia papereita ja veneen henkilökunta tarjoili meille lounaan.

Gourmet-tasoinen katkarapusalaatti oli valmistettu Silberstein-sukelluskeskuksen omistajan korkeatasoisessa Silberstein-hotellin ravintolassa. Jälkiruoaksi oli tuoretta ananasta. Palan painikkeeksi kulautimme kurkusta alas pari lasillista coca colaa. Saimme siis kuitenkin loistosapuskat, mutta vasta näin sukellusten jälkeen.

Halukkaat pääsivät maihin jaloittelemaan. Napsimme kuvia laiturilla olevista laiskanoloisista merileijonista. Nämä otukset ovat kuivalla maalla avuttoman kömpelöitä ja raukeita, mutta veteen päästyään muuttuvat sulavaliikkeisiksi ja virkeiksi vekkuleiksi. Jostain syystä israelilainen sai päähänsä pelotella lintuja heittämällä kiviä saadakseen parempia valokuvia. Tero huomautti hänelle pariin otteeseen ystävällisesti toiminnan sopimattomuudesta luonnonsuojelualueelle. Kun viesti ei meinannut mennä perille, asiasta käytiin miesten kesken hieman keskustelua. Ilmeisesti eräät eivät ymmärrä kunnioittaa eläinten rauhaa, edes suojelualueella.

Lounaan jälkeen vene hurautti takaisin lähtöpisteeseen. Puolen tunnin kuluttua istuimmekin jälleen autossa matkalla kohti Puerto Ayoraa. Palattuamme Silbersteinin toimistolle Penelope ehdotti, että halukkaat voisivat tavata illalla Rock Caféssa illallisen merkeissä. Ilmoitimme tulevamme mielellämme.

Ennen sovittua illallisaikaa nostimme pankkiautomaatista 500 dollaria ja kävimme kehutussa Moonrise-matkatoimistossa kyselemässä muutaman päivän ns. island hop -risteilyjä. Vaihtoehtoja oli runsaasti, mutta viimehetken tarjouksetkin aika kalliita. Keskustelimme matkatoimiston omistajanaisen kanssa siitä, miten matkailubisneksen tulot valuvat harmillisen usein galapagoslaisten matkatoimistojen ulottumattomiin isoille amerikkalaisille ja eurooppalaisille matkanjärjestäjille. Tämä on mielestämme varsin luonnollista, kun suuri osa Galapagos-matkoista ostetaan paketteina kotimaasta Euroopassa tai Pohjois-Amerikassa. Harva uskaltaa netin tai puhelimen välityksellä luottaa kaukana Tyynenmeren keskellä sijaitsevaan pieneen toimistoon, varsinkin kun kauhutarinoita veneiden ja reittien vaihdoksista kuulee jatkuvasti. Toimintaansa kehittämällä galapagoslaiset yrittäjät voisivat kuitenkin saada tulevaisuudessa huomattavasti isomman siivun turismista.

Pitkän selvittelyn lopputuloksena ostimme opastetun retken Santa Cruz -saaren ylängölle, johon räätälöimme mukaan parin tunnin hevosratsastuksen. Oppaaksemme tulee Moonrise Travelin omistajan mies, Steven Divine, joka sai meidät vakuuttuneeksi osaamisestaan kun satuimme törmäämään häneen toimistolla.

Suihkun ja vaatteiden vaihdon jälkeen kävelimme hotelliltamme parin korttelin päähän matkailijoiden suosimaan Rock-ravintolaan. Paikalla oli jo sukellusretkellämme mukana ollut brittimies. Juuri tilauksen tehtyämme saapui Penelope toisen australialaisnaisen kanssa, johon hän oli vähän aikaisemmin tutustunut. Tilasimme viiniä ja kala-ateriat. Illan aikana keskustelut kulkivat vauhdikkaasti aiheesta toiseen, mutta yleisin puheenaihe oli Galapagos-saarten ja myös koko maapalloa koskettavan merenalaisen maailman ekologinen tilanne. Jauhaessamme aiheesta eri näkökulmia totesimme lautasellamme olevien meriherkkujen, ja näin ollen myös meidän kulutustottumustemme, olevan keskeinen osa ongelmaa.

Video: YouTubesta löydetty (ei meidän kuvaama)