Bussilla Potosiin

UYUNI – POTOSI, BOLIVIA

Nukuttuamme 11 tuntia katselimme aamiaisella kello 8.30 Eliaksen valokuvia aamiaishuoneen isolta tv-ruudulta. Pian olikin aika jatkaa matkaa. Siirryimme porukalla Diana Toursin bussin lähtöpaikalle, jossa rinkkamme pakattiin bussin katolle ja pikkureput otettiin sisään bussiin. Yllätykseksemme bussi oli viimeistä paikkaa myöten täynnä, vaikka edellisenä päivänä olimme olleet ensimmäiset paikan varanneet. Hyvä niin, sillä ystävällisen lipunmyyjän avustuksella emme joutuneet istumaan auringon puolella.

Pakkausoperaation aikana Merja jutteli Eliaksen kanssa irtioton vaikeudesta. Elias on ollut useamman kuukauden maailmanympärimatkalla työstään Swiss Airilta. Lähtiessään hän aiheutti lähtöaallon, jonka myötä moni muukin yrityksen työntekijä päätti ottaa sapattivapaata. Pyytäessään pääsyä vapaalle Eliaksen pomon ensireaktio oli: “Jos ei työ miellytä, niin siitä vaan, mutta takaisin ei ole tulemista.” Kun Elias vastasi kommenttiin “Selvä”, pomo tuli uusiin aatoksiin ja häntä odotetaan takaisin töihin. Lentoliputkin järjestyivät edullisesti.

Kymmeneltä istuimme kaikki kohtuullisen mukavasti noin 30-paikkaisessa bussissa. Osa paikallisista matkustajista seisoi käytävällä ja koimme jonkinasteista syyllisyyttä, kun vanhemmat ihmiset joutuivat seisomaan. Tulimme kuitenkin siihen tulokseen, että he tuskin olivat maksaneetkaan istumapaikoista.

Vähän yli kuuden tunnin matka halki korkean vuoriston alkoi. Uyunista lähdimme samantien nousemaan ylöspäin. Katselimme kaupunkia ylhäältä. Se näytti pieneltä valtavan tasangon laitamalla. Kauempana siinsi suola-aavikko. Bussi jyrryytti yhä ylemmäs. Päästyämme kukkulan laelle eteemme aukeni mahtava panoraamanäkymä, jossa kukkula seurasi toistaan ja pidemmällä avautuivat laajat tasangot.

Onneksi bussissa oli kohtuullinen ilmastointi, joten koko aikana ei tuntunut siltä että happi loppuisi. Emme myöskään joutuneet palelemaan niin kuin usein busseissa ilmastoinnin ollessa päällä. Tero torkkui osan ajasta Merjan napsiessa valokuvia upeista maisemista.

Paikalliset, jotka seisoivat käytävällä nojasivat ikävästi käytävän puolella istuviin. He olisivat yhtä hyvin voineet nojata penkkeihin, mutta jostain syystä he tunkeutuivat istujien reviirille. Se oli hieman epämiellyttävää varsinkin, koska heidän ominaistuoksunsa ei ollut kaikkein miellyttävimpiä.

Parin tunnin ajon jälkeen bussi pysähtyi kauniissa laaksossa olevaan pieneen kylään. Oli 20 minuutin tauon aika. Suurin osa bussin matkailijoista lähti etsimään vessaa. Vähän matkan päässä pysähdyspaikalta oli vessakyltti. Merja astui sisään tyhjään pihapiiriin, mutta vessaa ei näkynyt missään. Hän tuli takaisin ulos jääden odottamaan muita matkailijoita. Pian eräästä ovesta pihan perältä tuli yksi bussissa olleista ulos, jolloin selvisi että vessa on siellä. Eräs nuori naismatkustaja astui ovesta sisään, mutta palasi samantien ulos. Vessan kunto oli hänen mielestään liian järkyttävä. Merja ja Claudia päättivät kuitenkin kokeilla onneaan. Vessa oli karmeassa kunnossa. Pöntöt olivat likaiset, maalattia roskien peitossa eikä missään ollut ovia. Hätä oli kuitenkin sen verran kova, ettei auttanut muu kuin käyttää tarjolla olevaa vaihtoehtoa. Tosin pusikkokin olisi ollut mukavampi ratkaisu.

Matka jatkui yli kukkuloiden. Tietyöt hidastivat vähän matkantekoa. Muutaman vuoden kuluttua tämäkin matka taittuu ainakin jonkin verran nopeammin. Ohitimme kauniita vuoristolaaksoja, aaseja ja lampaita paimentavia muoreja sekä pieniä muutaman talon kyliä kohoten jatkuvasti ylemmäs.

Lopulta noin kello 16 eteemme avautui Potosin kaupunki 4 070 metrin korkeudessa merenpinnasta. Päästyämme varsinaiseen kaupunkiin bussin pysähtyessä paikallisen Diana Toursin toimiston eteen katselimme kaupunkia pienen järkytyksen vallassa. Pienessä kojussa toimiston vieressä nyljettiin sikaa ja lihamöhkäleet roikkuivat kojun katosta. Joka puolella hyöri valtavasti ihmisiä ja autoja oli ruuhkaksi asti.

Päädyimme ottamaan porukalla taksin Andrean valitsemaan hosteliin kaupungin keskustaan. Rinkoista laitettiin osa taksin kattotelineelle ja osa tavaratilaan. Meitä oli viisi, joten takapenkillä oli vähän ahdasta. Merja istui Teron sylissä. Onneksi matka ei ollut kovin pitkä. Hintaa sille tuli vaivaiset 0,35 euroa per henkilö.

Majoituimme kaikki Hostel La Casonaan, Claudia, Andrea ja Elias kolmen henkilön huoneeseen ja me omaan kahden henkilön huoneeseemme. Kaikilla oli nälkä, joten lähdimme samantien kaupungille. Pyörimme hetken shoppailemassa kaivosretkiä, kunnes päädyimme kahvilaan välipalalle.

Sveitsiläisystävämme järjestelivät bussilippuja seuraavaksi päiväksi meidän palatessamme hostelille lepäämään ja katsomaan tv:stä Mr and Mrs Smith -elokuvaa. Elokuva päättyi juuri sopivasti, kun ystävämme koputtivat oveemme. He olivat tavanneet Pebbon ystävineen kaupungilla. Nämä olivat saapuneet Potosiin jo edellisenä yönä ja majoittuneet keskustan toiselle puolelle.

Kello oli jo 20, joten oli aika saada illallista. Andrea oli saanut matkatoimistosta vinkin hyvästä ravintolasta, joten suuntasimme sinne. Lieneekö ravintolan pitäjä ollut matkatoimistovirkailijan sukulainen, sillä ravintola oli melkoinen pettymys. Tullessamme sinne se oli aivan tyhjä. Se ei näissä maissa ole yllättävää, joten päätimme jäädä. Olihan meitä kahdeksan henkilön porukka.

Annoimme tilauksemme ja jäimme odottelemaan. Juomien tulo kesti puolisen tuntia, mutta ruokaa saimme odottaa kaksi tuntia. Siinä välissä kukaan ei tullut kysymään, haluammeko mahdollisesti lisää juotavaa tai kertomaan, mistä viivästys johtuu. Ilmeisesti keittiössä oli liian kiireistä. Jos ruoka olisi edes ollut odottamisen arvoista, niin olisimme vielä kestäneet sen. Valitettavasti ruoan laadussakin oli toivomisen varaa. Viihdytimme itseämme tiputanssilla ja tunnelmoimme kynttilänvalossa. Nimittäin puoli kymmeneltä ravintolasta sammuivat valot. Myös keittiössä työskenneltiin kynttilänvalossa. Yritimme kehittää tilanteesta huumoria, mutta jossain vaiheessa sekään ei enää onnistunut. Olimme vain pettyneitä ja väsyneitä sekä todella tyytyväisiä saatuamme lopulta laskun maksettua.