5 500 metrin korkeudessa

AUTIOMAA, BOLIVIA

Aamulla jännittää tai suorastaan pelottaa. Tänään nousemme todella korkealle, Bolivian altiplanolle. Koko ryhmämme pohtii, miten korkea ilmanala tulee vaikuttamaan kehoihimme. Saammeko vuoristotaudin oireita vai selviämmekö pelkällä säikähdyksellä? Kukaan ei ole aikaisemmin ollut yli 5 000 metrin korkeudessa. Teron kanssa kävimme vuonna 2001 Intian Himalajalla 4 000 metrissä emmekä silloin kokeneet mitään epämiellyttäviä oireita.

Odotamme minibussia hostelimme pihalla klo 7.45. Olemme pakanneet rinkkamme Sini-jätesäkkeihin, jotta ne eivät pölyyntyisi pahasti autiomaaretkellä. Pikkurepuissa meillä on aurinkovoidetta (SPF 40), lämpimiä vaatteita, kamera, aurinkolasit, pyyhe, uikkarit, vessapaperia, vettä ja naposteltavaa.

Minibussissa meitä on 12. Tunnelma on odottava. Saavumme pian Chilen raja-asemalle, joka yllätykseksemme sijaitsee lähempänä San Pedron keskustaa kuin hostelimme. Hostelimme on siis tavallaan rajan toisella puolella. Omituista. Olemme ensimmäinen retkibussi rajalla, joten pääsemme jonottamatta passintarkastukseen. Kun muutaman meistä passit on leimattu, yksi ryhmästämme huomaa että leimassa on väärä päivämäärä, 2.3. kun pitäisi olla 2.4. Passintarkastaja ihmettelee hetken virhettään, korjaa käsin oikean päivän passeihimme ja vääntää masiinansa oikealle päivämäärälle.

Rajalta bussimme kääntyy kohti Licancaburin tulivuorta, joka kohoaa San Pedron laitamilla 5 935 metrin korkeuteen. Seuraavan tunnin nousemme hitaasti ylöspäin kuskimme kertoessa silloin tällöin meille, millä korkeudella olemme. Pysähdymme hetkeksi näköalapaikalle kuvaamaan Licancaburia ja allamme levittäytyvää Atacaman autiomaata.

Saapuessamme Bolivian raja-asemalle olemme jo yli 4 000 metrin korkeudessa. Tunnemme kaikki vähän heikotusta, kun nousemme autosta mennäksemme passintarkastukseen pieneen kylmään betonihökkeliin. Ulkona on kylmä, vaikka aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta. Andrea on ainoa porukastamme, joka voi vähän huonommin. Maksamme passintarkastuksessa 1,5 euron rajaveron per henkilö ja saamme passeihimme 30 päivän oikeuden oleilla Boliviassa.

Tultuamme takaisin bussillemme meille on katettu aamiainen puutarhapöydälle auton viereen: jogurttia, banaaneja, leipää, juustoa, mehua. Ja ennen kaikkea kokateetä. Maistaessamme ensimmäistä kertaa kokateetä toteamme Teron kanssa sen maistuvan ihan saunavihdalle. Tee tuntuu auttavan heikotukseen, joten päätämme juoda sitä jatkossakin.

Raja-asemalla ei ole turisteille lainkaan vessoja, vaan tarvittaessa ainoa vaihtoehto on mennä vanhan rähjäisen bussin taakse tarpeilleen. Onneksi ei ole hätä juuri nyt.

Rajalla Estrella del Surin asiakkaat jaetaan kolmeen kuuden henkilön ryhmään. Jokaiselle ryhmälle osoitetaan opas ja jeeppi. Sveitsiläiset, Tero ja minä olemme elätelleet toivoa, että voisimme olla viiden henkilön ryhmässä, mutta valitettavasti se ei onnistu. Samaan kyytiin kanssamme tulee saksalainen Pebbo, jota myöhemmin myös Popeyeksi (Kippari Kalleksi) kutsutaan. Hän osoittautuu retken aikana korvaamattoman energiseksi hupiveikoksi, joten loppujen lopuksi olemme erittäin tyytyväisiä hänen mukanaolostaan.

Nostamme isot rinkat jeepin katolle, jossa oppaamme Carlos sitoo ne vahvan telttakankaan alle yhteen. Pikkureput otetaan sisälle jeeppiin. Andrea istuu eteen Carloksen viereen, sillä hän voi edelleen huonosti. Elias ja Claudia menevät takapenkille ja me muut keskelle. Suuri seikkailu voi alkaa.

Valkoinen ja vihreä järvi (Laguna Blanca y Verde)

Hyvä ryhmähenki jeepissämme löytyy heti. Popeye kertoilee tohkeissaan, kuinka hän on tehnyt saman reissun neljä vuotta sitten. Tällä kertaa hän on reissussa parin kaverinsa kanssa, jotka ovat toisessa jeepissä ja jotka eivät ole olleet täällä aikaisemmin.

Matkalla vihreälle laguunille Popeye ei meinaa pysyä pöksyissään. Hän on aivan innoissaan kertoessaan järven vaihtavan väriä sinisestä vihreäksi noin kello 11. Värin vaihtuminen on kemiallinen reaktio. Olemme auttamattomasti myöhässä tuosta aikataulusta ja sekös harmittaa Popeyeta. Me muut emme osaa olla harmissamme, kun emme ole moista ihmettä koskaan todistaneet.

Pysähdymme kansallispuiston toimistolla maksamaan sisäänpääsymaksun. Andrea, Elias ja minä käväisemme samalla vessassa viereisessä, rakenteilla olevassa rakennuksessa. Näillä korkeuksilla on tärkeää juoda paljon nestettä. Autiomaan kuivuus lisää nesteen tarvetta. Lisäksi on muistettava huolehtia suolatasapainosta, sillä muuten runsas vedenjuonti saattaa aiheuttaa ongelmia.

Carlos ajaa muutaman metrin toimistolta Laguna Blancan rannalle. Kipuamme ulos autosta kävelläksemme pienen jyrkänteen alas. Ihmettelemme hetken Laguna Blancaa. Sen rannalla on ketun pyydystämän flamingon jäänteet. Nappaan yhden sulan mukaan. Jeeppimme odottaa muutaman metrin päässä.

Seuraava kohteemme on parin kilometrin päässä oleva Laguna Verde. Ympäröivä maisema on surrealistinen monivärisine vuorineen. Carlos jättää meidät kyydistä järven rannalla ja sanoo odottavansa pienen kukkulan laella. Järvi on kauniin turkoosinvihreä. Sen rannalla on vähän suolaa. Sitä ympäröivät korkeat vuoret ja kaiken yllä loistaa kirkkaansininen taivas. Tässä autiomaassa on aurinkoista 330 päivää vuodessa, joten ihan heti ei tarvitse pelätä sadetta, varsinkin kun sadekausi on juuri päättynyt.

Kävelemme järven rantaa pari sataa metriä ja kipuamme sen jälkeen pienen nyppylän päälle. Yli 4 400 metrin korkeudessa kiipeäminen saa meidät puuskuttamaan, vaikka etenemme hyvin hitaasti. Kukkulalla tuulee voimakkaasti. Odottelemme autossa, kun Popeye hyörii innoissaan ympäriinsä. Vihdoin hän päättää saaneensa tarpeeksi vihreän järven väristä ja pääsemme jatkamaan matkaa.

Iloinen joukkomme innostuu laulamaan “Hit the road Jack and don't you come back...” niin että jeeppi pomppii ylösalas. Kuskimme Carlos ihmettelee hieman energista purkaustamme, mutta ei yritä hillitä iloamme vaan keskittyy ajamiseen.

Salvador Dalin kivimurikat (Desierto del Dali)

Autiomaan upeat värit saavat meidät huokailemaan ihastuksesta. Kullankeltaisessa laaksossa Carlos pysäyttää jälleen. Laakson laidalla on kivenmurikoita, jotka kuulemma muistuttavat Salvador Dalin veistoksia. Emme ihan näe tätä, mutta pysähdys on aina paikallaan. Niinpä koko porukka kompuroi jälleen ulos autosta. Popeye ehdottaa, että otamme valokuvan ryhmästämme oppaamme ja jeeppimme kera. Hyvä idea. Otetaan monta kuvaa.

Jeeppimme on hyvässä kunnossa ja kohtuullisen mukava. Carlos putsaa sen ikkunoita jokaisella pidemmällä pysähdyksellä, sillä autiomaan hiekka himmentää ne helposti. Hassua on, että auto ei ole Toyota, vaan Toyosa Landcruiser– Boliviassa valmistettu Toyota, mikäs muu.

Kuuma lähde ja lounas

Seuraavaan pysähdykseen on vähän pidempi matka. Carloksen cd:llä on kaikkien tuntemia hittejä, joten laulu raikaa. Erityiseksi suosikiksi nousee Queenin “And the other one bites the dust...”, kun ohitamme jonkun toisen jeepin. Toinen suosikkibiisi on bolivialainen “Chica bonita...”, joka on ehdottomasti kaivettava netistä kun pääsemme kotiin. Ryhmämme osaa ainoastaan kertosäkeet, mutta se ei menoa haittaa.

Saavumme kuumalle lähteelle. Ensin on päästävä pissalle. Vessa onkin mielenkiintoinen paikka. Seinillä on oikein käyttöohjeet ja pöntölle pitää nousta ylös portaita. Kohtuullisen siistiä kuitenkin ja tarjolla on vessapaperiakin. Hintaa tälle helpotukselle tulee 0,30 euroa.

Kuuman lähteen vieressä on talo, joka on ilmeisesti suunniteltu vaatteiden vaihtoa varten. Mutta eihän sen ovi tietenkään ole auki, vaan kaikki vaihtavat uikkarit päälle saman nurkan takana. Se vaikuttaa vähän hölmöläisen hommalta. Yhtä hyvin voisimme pulahtaa lähteeseen alasti. Ei nyt kuitenkaan järkytetä kanssamatkaajia vielä tässä vaiheessa.

Kuuma vesi tuntuu ihanalta. Lillumme lähteessä puolisen tuntia ottaen valokuvia ryhmämme varpaista ja nautiskellen erikoisesta järvimaisemasta. Andrea on ainoa, joka ei halua veteen. Hänellä on vieläkin pahaolo ja kova päänsärky. Kuuman lähteen vesi helpottaa korkean ilmanalan aiheuttamaa lievää heikotusta. Olemme entistä energisempiä noustessamme altaasta.

Ja nälkäisiä. Jeepit on parkkeerattu riviin talon eteen ja sisällä tarjoillaan lounasta. Saavumme Teron kanssa viimeisinä emmekä enää mahdu Estrella del Surin pöytään istumaan. Hetken vaikuttaa siltä, ettemme saa istua muuallekaan. Lopulta änkeämme yhteen pöytään bolivialaisten tarjoilijanaisten katsoessa meitä murhaavasti. Haemme retkijärjestäjämme pöydästä nakkeja, muusia ja erilaisia salaatteja sekä juomaksi Pepsiä. Jotenkin ruoansaantikin tuntuu olevan kauhean hankalaa, mutta lopulta saamme sentään jotain lautasillemme. Ensi kerralla täytyy tulla paikalle ensimmäisenä, kun ruokaa tarjotaan, jotta sitä saa riittävästi.

Geisirit (Geisers Sol de Manana)

Minulla on edelleen nälkä lähtiessämme eteenpäin. Hassua. Vuoristoilman pitäisi vaikuttaa yleensä päinvastaisesti. Syömme evääksi ostamamme sipsipussin, vaikka Estrella del Surin toimistossa kehotettiinkin olemaan syömättä kauheasti aterioiden välillä ensimmäisenä päivänä. Sipsien jälkeen olemme tyytyväisiä.

Ajeltuamme jälleen hetken aikaa kuumaisissa maisemissa saavumme geisireille. Astumme ulos autosta. Kuumat lähteet pulppuavat 200 asteista mutaa maan uumenista, jossa sama aines on 500 asteista. Kurkistelemme kuumiin aukkoihin varoen putoamasta niihin. Välillä on vaikea nähdä eteensä, sillä ilma on täynnä vesihöyryä.

Geysirit eivät suihkua paikalla ollessamme niin kuin Islannissa tai Uudessa Seelannissa näkemämme, mutta ne muodostavat erikoisia, värikkäitä muta-altaita mineraalien värjätessä niiden reunat. Kaunista.

Punainen järvi (Laguna Colorada)

Geysireiltä lähtiessämme näemme muutamia vicunjoja, kamelinsukuisia elukoita, jotka elävät villeinä näillä korkeuksilla. Jatkamme entistä ylemmäs saavuttaen 5 500 metrin korkeuden merenpinnasta. Ylitämme kukkulan, jonka jälkeen laskeudumme 4 300 metrin korkeudessa olevaan laaksoon. Laakson toisella laidalla siintää Laguna Colorada, jonka rannalla meidän on tarkoitus yöpyä.

Majapaikkamme on pieni kylä, jossa kahdeksan perhettä tarjoaa majoituksia turisteille. Rakennukset sijaitsevat korkeiden vuorien reunustamana laakson reunalla. Ajamme majapaikkamme pihaan. Jokaiselle jeeppiryhmälle on oma huone. Meidän huoneessamme on seitsemän sänkyä. Huone on viileä, mutta muuten viihtyisämpi kuin odotimme. Levitämme Estrella del Surilta lainaksi saamamme makuupussit sängylle ja kaivelemme laukustamme omat lakanamakuupussimme laitettavaksi niiden sisälle. Lisäksi sängyssä on kasa painavia peittoja, joten emmeköhän selviä yön yli.

Puemme hieman lisää vaatetta päälle ja lähdemme tutustumaan Laguna Coloradaan. Carlos ajaa meidät autolla järven rantaan. Vesi on todella punaista. Carlos selittää värin johtuvan järvessä olevasta kasvustosta, joka liikkuessaan muodostaa punaisen värin auringonvalon kanssa.

Järvellä on kymmeniä Andien flamencoja ja jonkin verran guallatoja. Kävellessämme rantahetteikössä törmäämme lukuisiin vicunja-kakkakasoihin ja jopa yhteen vicunja-jalkaan. Tuulee, mutta muuten sää on mitä ihanteellisin, ainakin kun on riittävästi vaatetta päällä.

Kiipeämme jälleen autoon. Carlos ajaa meidät kukkulan laelle, josta näemme järven toisen puolen. Punainen vesi, suolasaaret ja ympäröivien kukkuloiden monivärisyys muodostavat kiehtovan maiseman. Laskeudumme kävellen järven rantaan katselemaan satojen Jamesin flamencojen ja Andien flamencojen elämää. Ne lentävät ryhmissä paikasta toiseen, kävelevät hassua flamencokävelyä jonoissa ja etsivät syötävää työntäen päänsä epätahtia punaiseen veteen. Flamencojen poismuutto on jo alkanut, mutta lintuja on silti vielä ihan riittämiin paikalla.

Carlos kertoo flamencojen tavasta hakeutua kuolemaan yhdelle järven suolasaarista. Se on flamencojen oma hautausmaa. Samaten ne menevät saarille munimaan ja hautomaan, jotteivät rannoilla päivystävät ketut nappaa poikasia. Järven rannassa on myös muutamia laamoja, jotka lepäilevät ruohikossa antamatta kolean tuulen pahemmin häiritä.

Ensimmäinen yö

Ajamme takaisin majapaikkaamme auringon jo alkaessa laskea. Päästyämme sisään ulkona alkaa hiljalleen sataa lunta. Sade yltyy ja tuulen tuivertaessa voi jopa puhua lumimyrskystä. Juoksemme ulos ottamaan ryhmäkuvan tästä odottamattomasta ilmiöstä.

Istumme käytävällä huoneemme ulkopuolella pöydän ääressä juoden kokateetä ja syöden keksejä. Vältämme tylsistymistä lurauttamalla välillä laulupätkän muiden ryhmien kauhuksi. Claudia kaivaa laukustaan UNO-kortit. Loistavaa. Nyt aika kuluu kuin siivillä.

Illalliseksi saamme kasviskeittoa ja pyttipannua. Ruoka maistuu hyvin, vaikkei mitään gourmet-tasoa olekaan. Yllätykseksemme juomaksi tarjotaan veden ja Pepsin lisäksi myös viiniä. Meitä on varoiteltu alkoholinjuonnista näillä korkeuksilla, joten suurin osa porukasta jättää viinin väliin. Tero uskaltautuu juomaan yhden lasillisen. Andrealla on vieläkin huono olo ja päänsärky, joten hän painuu heti ruoan jälkeen nukkumaan. Me muut jatkamme vielä hetken UNOn parissa.

Menen iltapesulle muun ryhmämme painuessa ulos katsomaan tähtiä. Tero ottaa Maglite-taskulamppumme mukaan. Hän osaa näyttää vähän tähtikuvioita muille, koska olimme SpaceObsissa San Pedrossa. Palatessaan hän on hukannut taskulamppumme. Saamme tästä pienen riidan aikaan. Menemme äkäisinä nukkumaan, mutta kuitenkin samaan sänkyyn. Huoneessa on kylmä.

Herään yöllä vatsanväänteisiin. On heikko olo. Herätän Teron ja kömmimme yhdessä jääkylmään vessaan käytävän toiseen päähän. Istumme wc-kopissa toisen taskulamppumme valossa. Helpottaa. Palaamme sänkyyn. Jonkin ajan kuluttua vatsaa kiertää jälleen.

Onnistumme menemään vessaan aina siten, että olemme siellä kaksin. Heräillessämme pitkin yötä havaitsemme, ettemme ole ainoita, jotka juoksevat vessassa sinä yönä. Yö sujuu kokonaisuudessaan levottomasti. Muut porukastamme tuntuvat nukkuvan varsin hyvin. Neljän maissa yöllä tunnen voimakasta jomotusta oikean silmäni yläkulmassa. Kuin joku hakkaisi siihen naulaa vasaralla. Juon vähän vettä ja hetken kuluttua jomotus helpottaa.