Jylisevä jäätikkö

EL CALAFATE, ARGENTIINA

Odotamme bussia hotellin aulassa klo 8, mutta se saapuu vasta puolta tuntia myöhemmin. Meitä on lähemmäs viisikymmentä, emmekä todellakaan ole ainoita joilla on tänään sama kohde – Perito Morenon jäätikkö. Lisäksemme paikalle saapuu 1500 muuta turistia.

Aurinko paistaa. Argentino-järvi hohtaa turkoosia väriä. Se on syvimmillään 700 metriä ja ollut parikymmentätuhatta vuotta sitten jäätikkö. Opas selostaa espanjaksi ja englanniksi Patagonian elämän kovuutta. Maatiloilla ei oikein kasva mikään, joten turismi on osoittautunut näillä alueilla lähes ainoaksi toimivaksi elinkeinoksi. Maisemat ovat karuja, mutta kauniita – vuoria ja järviä.

Lähestyessämme kohdettamme alkaa sataa kaatamalla. Kaikki on harmaata eikä bussin ikkunoista näe enää kunnolla läpi. Porukka kaivaa laukuista pipoja, hanskoja ja sadetakkeja. Onneksi meillä on säähän sopiva “sipuliasu”. Patagonian sää vaihtelee aurinkoisesta sateiseen ja tyynestä tuuliseen hetkessä, joten on järkevintä pukeutua useaan kerrokseen, joita voi sitten jatkuvasti lisätä ja poistaa sään vaihtuessa.

Opas kertoo jäätikön edessä olevasta järvestä. Siinä on neljäasteista vettä ympäri vuoden eikä järvi jäädy edes talvella, sillä vesi on jatkuvassa liikkeessä. Jäätikkö etenee kaksi metriä päivässä ja patoaa Brazo Ricon ja Tempanosin kanaalin yhtymäkohdan kahden vuoden välein. Kun paine padolla kasvaa riittävästi, vesi raivaa tiensä jäätikön läpi. Tapahtuma on melkoinen spektaakkeli, joka tullaan näillä näkymin kokemaan seuraavan kerran parin kuukauden sisällä.

Saavumme jäätikön reunalle. Alue on alkanut täyttyä busseista ja turisteista, mutta hyvin mahtuu vielä mukaan. Näyttäisi mahtuvan vaikka kymmenkertainen määrä porukkaa. Opas selittää, että viereisen ravintolan alakerrassa on vessat, että bussin vasemmalta puolelta pääsee tiirailemaan jäätikköä, että olemme paikalla kolme tuntia ja että bussiin pääsee halutessaan sisälle. Hän muistuttaa, ettei alueella saa tupakoida ja kaikki roskat on tuotava mukana takaisin bussiin. Alue onkin isoksi turistikohteeksi ihailtavan siisti.

Sataa kaatamalla. Koska olemme pukeutuneet sopivasti, se haittaa meitä lähinnä vain valokuvia ottaessa. Kameralla kun ei ole sadeasua.

Laskeudumme portaita alas tasanteille, joilla voimme ihailla valtavaa jäätikköä aivan läheltä. Jäätikön reuna kohoaa 60 metrin korkeuteen järvenpinnasta ja on viisi kilometriä leveä. Se on vaikuttava. Jää elää jatkuvasti. Se mouruaa ja paukahtelee uhkaavasti. Välillä kuulostaa kuin valtavat dominopalikat kaatuisivat toinen toisensa jälkeen jossain jäätikön uumenissa. Kaikki odottavat, että jäätiköstä irtoaisi lohkareita. Se säilyy kuitenkin järkähtämättömänä.

Kävelemme tasanteelta toiselle. Sade laantuu vähän, muttei lakkaa. Silti välillä paistaa myös aurinko. Jäätikön ylle muodostuu laaja sateenkaari. Ilma selkenee vähän ja pääsemme näkemään massiivisen jäätikkövirran, joka jatkuu 30 kilometriä tasanteilta, joilla seisomme.

Jäälohkareita putoaa silloin tällöin veteen. Jo kuplavolkkarin kokoinen lohkare saa aikaan kumahtavan paukahduksen ja nostattaa aallon järven pinnalle. Odotamme edelleen sitä isoa lohkaretta.

Jäätikkö on uskomattoman värinen. Valkoista, kirkasta sinistä, turkoosia, tummaa merensinistä ja vähän ruskeaakin. Se vaihtaa väriä pilvien ja auringon liikkeiden mukana. Järven pinta hohtaa outoa maitomaista turkoosia. Väri tulee sulavan jäätikön mineraaleista.

Olemme olleet tasanteilla tuijottamassa jäätikköä jo melkein kolme tuntia. On aika palata bussille. Ennen kuin ehdimme kääntyä lähteäksemme, se lopulta tapahtuu. Lähes Stadionintornin korkuinen, mutta leveämpi lohkare irtoaa jäätiköstä kuin hidastetussa fimissä. Se vajoaa majesteetillisesti kohti järvenpintaa samaan tapaan kuin olemme joskus dokumenttielokuvissa nähneet talon romahtavan, kun se räjäytetään. Jäälohkare saavuttaa järven pinnan ja aiheuttaa ison aallon, joka sykkii pitkään kohottaen valtavia jo aikaisemmin pudonneita jääkimpaleita. Lohkare jättää jälkeensä suuren määrän pienempiä lohkareita, jotka liikkuvat hitaasti kauemmas järvelle samalla lailla kuin vesirenkaat heitettäessä kivi veteen. Koko katselutasanne kohahtaa, mutta yllättäen jättiläislohkareen putoaminen veteen ei aiheutakaan jättiläismäistä ääntä, vain romahduksen. Tätä kannatti odottaa. Nyt voimme palata bussille.

Siirrymme noin kilometrin veneen lähtöpaikalle, jossa katselemme isoja jäälohkareita, jotka ovat ajautuneet jäätiköltä järvenselälle. Aurinko paistaa ja jää hohtaa eri sinisen sävyjä. Vene ajaa järven poikki jäätikön reunan tuntumaan, 300 metrin päähän. Sen lähemmäksi ei ole menemistä, jotteivät lohkareet kumahda kannelle. Järvenpinnan tasolta jäätikkö näyttää entistäkin massiivisemmalta, mutta samalla myös jotenkin epätodelliselta; melkein kuin elokuvalavasteilta. Ajelemme edestakaisin jäätikön edustalla puolisen tuntia. Pääsemme todistamaan toisen jättilohkareen irtoamista jäätiköstä ja katoamista järven uumeniin. Onneksi veneemme on niin iso, ettei lohkareen aiheuttama aalto sitä paljon keinuta.

Pysähdymme bussilla vielä näköalapaikalle luomaan viimeisen silmäyksen Perito Moreno -jäätikköön ennen paluuta El Calafaten keskustaan. Kaupungissa sää on ihan eri maailmasta kuin jäätikköalueella – aurinkoista ja helteistä.

Päivän päivällisruokapaikka:
Loistava pizzapaikka El Calafaten keskustassa Avenue de Libertador General San Martinin ja 1 de Mayon kulmassa. Avoinna koko päivän.