Arokissa eli manuli

ARBURDIN HIEKKADYYNIT, MONGOLIA

Nukumme hyvin mukavassa jurtassamme. Sovimme illalla, että Tero laittaa seitsemän jälkeen aamulla kamiinaan tulen, jotta yön jäljiltä jääkylmä jurtta lämpenee. Hän herää kello 7.30 ja ryhtyy lämmittämään. Kymmenen puuklapia pitää kamiinan kuumana tunnin. Kamiina ei varaa lämpöä juuri lainkaan ja katossa olevien aukkojen läpi lämpö karkaa taivaantuuliin. Lisäksi piippu vetää vähän liiankin hyvin eikä sitä voi säädellä.

Olisi varmasti lukuisia keinoja tehdä jurtan lämmittämisestä energiatehokkaampaa. Mutta vaikuttaa siltä, etteivät mongolialaiset ole vielä ymmärtäneet tuhlaavansa valtavasti energiaa. Ulaan Baatarissa sisätiloja lämmitetään ahkerasti ja vain uusimmissa taloissa lämmön voimakkuutta voi säädellä. Vanhemmissa taloissa ainoa keino on avata ikkunat, jos ei halua paistua. Ja jälleen lämpö kaikkoaa taivaantuuliin.

Aamiainen tarjoillaan jurttaamme kello 9.30. Nautimme sen antimista ja lepäämme vielä hetken. Kello 12 maissa istumme hevosten selässä. Pyysimme Mania järjestämään mahdollisuuden päästä autenttiseen paimentolaisjurttaan vierailulle. Tarkoitus on käydä tapaamassa lähistöllä majailevaa perhettä, jonka ohi ratsastimme eilen.

Matka on pidempi kuin muistin, mutta miellyttävä. Sarahilla on uusi hevonen allaan ja Nima taluttaa häntä pitkän matkan. Jotenkin jään taas kahden joukkion väliin ratsastelemaan itsekseni. Se sopii minulle, mutta Hongor on vähän levoton, kun se ei jatkuvasti näe muita laumansa hevosia. Se jopa hirnahtaa kuuluvasti. Tulkitsen sen viestittävän muille hevosille huolensa, että se on jätetty yksin arolle turisti selässään.

Tero, Tom ja Man ratsastavat viimeisenä. He etenevät hitaasti. Teron hevonen oli aluksi aivan vauhko. Ilmeisesti se johtui siitä, että Terolla oli toinen takki päällään kuin eilen. Tämä tuulitakki kahisee hänen liikkuessaan, eivätkä nämä hevoset ole tottuneet sellaiseen ääneen. Ne ovat muutenkin aika herkkiä erilaisille äänille ja yllättäville tapahtumille. Laajojen, hiljaisten arojen hevosina ne myös pelkäävät autoja.

Nima ja Sarah pysähtyvät pienelle kukkulalle odottamaan meitä muita. Saavutan heidät aika nopeasti ja laskeudun alas hevoseni selästä. Käväisen läheisen pienen kummun takana helpottamassa oloani. Kun palaan hevosten luo, Tero, Tom ja Man tulevat juuri paikalle. Jatkamme yhdessä matkaa.

Saavumme hiekkatielle. Nima kehottaa meitä poistumaan tieltä, koska hän näkee kaukaisuudesta lähestyvän pienen kuorma-auton. Auton tullessa lähemmäs Nima ja Man menevät jututtamaan kuljettajaa. Ilmenee, että kyseessä on juuri se perhe, jonka luokse olimme matkalla. He ovat päättäneet muuttaa talviasumukselleen, koska sääennusteessa on kerrottu ilman kylmenevän huomenna. Olipa meillä huono tuuri ajoituksen suhteen, mutta ei voi mitään. Man rauhoittelee meitä, että varmasti tapaamme jonkun toisen perheen huomenna. Toivomme niin.

Ratsastamme vielä hetken kauniille kukkulalle, jossa asetumme lounastamaan kivien taakse suojaan voimakkailta tuulenpuuskilta. Edessämme avautuva laakso kylpee auringonpaisteessa meidän hörppiessä Manin tarjoilemaa keittoa ja nakertaessa kokin tekemiä hampurilaisia. Jälkiruoaksi nautimme teetä ja KitKatit.

Lepäiltyämme hetken nousemme jälleen hevosten selkään ja hyvästelemme Tomin, Sarahin ja Manin. He lähtevät samantien takaisin leiripaikallemme. Me seuraamme Nimaa, joka vie meidät upealle parin tunnin ratsastusretkelle. Laukattuamme suoralla hiekkatiellä Teron päätä alkaa särkeä. Pysähdymme kaivamaan satulalaukuista salmiakkia, joka onneksi auttaa.

Ravaamme halki laajan niittyalueen, jossa näemme kuolleen lehmänruhon. Olemme retkellämme törmänneet siellä täällä kuolleiden eläinten luihin ja kuoleviin eläimiin. Täällä tunnutaan hyväksyvän luonnon kiertokulku, jossa elämä ja kuolema kietoutuvat toisiinsa. Haaskalinnut ja muut eläimet kaluavat lihat irti ruhoista ja luut jäävät mätänemään. Ja se tuntuu ihan normaalilta.

Nima ratsastaa sata metriä edellämme. Juttelemme kokemuksistamme Mongoliassa, kun yllättäen huomaan Teron hevosen toisella puolella harmaan kissaeläimen. Se makaa lähes ruohottomalla arolla painautuen aivan kiinni maahan. Se yrittää selkeästi olla kuin kivi, jottemme huomaisi sitä, eikä liikahda milliäkään. Sen silmät tarkkailevat kulkuamme. Katselemme kissaa hetken. Se muistuttaa ilvestä, mutta myöhemmin selvitän sen olevan arokissa eli manuli.

Huudan Nimalle ja elehdin, löytäneemme kissaeläimen. Hän palaa takaisinpäin ja sanoo kissan olevan vaarallinen. Siirrymme hieman kauemmaksi, josta Tero nappaa valokuvan ainutlaatuisesta otuksesta. Arokissat ovat melkein uhanalainen laji eikä niitä yleensä näe päivällä. Kissaeläiminä ne metsästävät öisin. Taisimme yllättää tämän yksilön päiväuniltaan. Olen ylpeä bongauksestani. Se kruunaa muutenkin hienon ratsastusretkemme.

Jatkamme matkaa läpi kapean solan. Kuvittelemme millainen se mahtaa olla ruohon kasvaessa kesäisin vihreänä kukkulan rinteillä. Sola päättyy ja eteemme avautuu jälleen käsittämättömän hieno tasankomaisema. Aurinko on jo alkanut laskea, joten valo on kerrassaan upea. Ohitamme ylhäällä kukkulalla olevan jonkun paimentolaisperheen talviasumuksen. Pihaa ympäröi puuaita ja sen reunamilla on pari huteran näköistä, pientä puurakennusta.

Laskeudumme alas kukkulalta katsellen edessämme levittäytyvää Arburdin hiekkadyyniä, joka on noin 20 kilometriä pitkä. Sen takana tasanko jatkuu silmänkantamattomiin. Alhaalla laaksossa on kesäisin varmasti värikäs kukkameri, joka on nyt kellastunut ja lakastunut, mutta tavallaan juuri sellainen kuin odotin mongolialaisen maaston olevankin.

Kipuamme seuraavalle kukkulalle. Alan olla jo väsynyt eikä leiripaikkaamme näy vieläkään. Laskeudumme jälleen alas saapuen hiekkatielle, joka kiemurtelee kukkulalta toiselle. Nostamme laukan. Tero ja Nima kiitävät tuulispäinä edessäni. Itse yritän pitää Hongorin hallitussa laukassa, mutta se haluaa muiden perään. Pääsemme jälleen kukkulan laelle. Tie jatkuu.

En ole varma, jaksanko laukata. On hiki. Pakotan hevoseni hetkeksi käyntiin, vaikka Tero ja Nima melkein katoavat näkyvistäni. Heidän pysähtyessään otan heidät laukalla kiinni, vain todetakseni että he haluavat jo jatkaa. Lopulta annan periksi ja Hongor kiitää eteenpäin. Tuuli humisee korvissa, kun nousen mongolialaiseen tyyliin seisomaan jalustimille. Hongorin tasainen laukka tuntuu hyvältä ohittaessani hurjassa vauhdissa Teron ja Hjaltarin. Laukkaan Niman perässä eikä maailmaani kuulu mitään muuta kuin kavioiden tasainen jyske hiekkatiellä. Jatkamme laukassa useamman kilometrin, kunnes en jaksa enää.

Nurkan takana häämöttää leiripaikkamme. Pidättelemme hevosiamme käynnissä. Hongor on minuakin hikisempi ja puuskuttaa, mutta olisi valmis juoksuun pienimmästäkin pyynnöstäni. Mongollialaiset hevoset nauttivat vauhdista yhtä paljon kuin ratsastajansakin eivätkä tunnu saavan siitä tarpeekseen. Ne varmaan laukkaavat itsensä loppuun, jos niiden vain antaa tehdä sen.

Uupuneina saavumme jurtallemme. Pyydän Manilta lämmintä vettä ja kuupan, jotta voimme peseytyä. Niiden saaminen kestää mielestäni toivottaman kauan, mutta lopulta pääsemme vetäytymään dyynin taakse pesulle. Ihan suihkunveroinen pesu ei ole, mutta näissä olosuhteissa paras mahdollinen. Aurinko pilkistelee vielä kukkulan takaa, joten emme jäädy ihan pystyyn. Hiukset kasteltuani tulee kyllä kylmä ennen kuin saan ne kuivattua, mutta peseytymisen jälkeen on hyvä olo ja sudennälkä.

Saamme illallista kello 19. Lämpötila on selkeästi aikaisempia iltoja alhaisempi. Talvi tekee tuloaan, mutta jurtassa on lämmin. Illan päätteeksi pelaamme kynttilänvalossa Kimbleä. Voitan pelin – jesh! Käymme vielä tarpeillamme dyynin suojissa, sillä täällä meillä ei ole vessaa lainkaan. Joka puolella on sekä ihmisten että eläinten jätöksiä ja Tero astuu “miinaan”. Hänellä menee hetki kenkäänsä puhdistaessa, jottei koko jurttamme haise suoraan sanoen paskalle.

Laukkaa loputtomalla tasangolla

SINGITIN LAAKSO – ARBURDIN HIEKKADYYNIT, MONGOLIA

Yö oli kylmä, mutta meillä oli erittäin hyvät makuupussit ja lisäksi jokaisella tarvittaessa kaksi paksua villapeittoa. Nenänpäätä paleli yöllä, mutta muuten olimme tyytyväisiä. Man oli illalla luvannut, että joku tulee sytyttämään kamiinamme aamulla kello 6, mutta ketään ei kuulunut vielä kello 7:kään. Lopulta Tero laittaa tulen kamiinaan kello 7.30, kun aurinko on jo noussut. Lämpö hyväilee aamukankeita jäseniä.

Man tuo meille Tumen valmistaman herkullisen aamiaisen, jonka kruunaavat munkkimaiset leivonnaiset joiden päälle laitamme suklaalevitettä. Lisäksi saamme mysliä, muroja, jogurttia, tummaa ja vaaleaa leipää, juustoa, kurkkua, teetä ja vettä. Harmikseni tee on mustaa Liptonia eikä mongolialaista teetä, jota olisin halunnut maistaa. Syömme hyvällä halulla.

Pakkaamme tavarat. Yksi paimentolaisista hakee pidemmälle vaeltaneet kaksikyttyräiset kamelit, joiden on tarkoitus vetää kärryillä kaikki tavarat seuraavalle leiripaikalle. Opimme, että Mongoliassa on 260 000 kamelia. Jurtat puretaan ja kasataan kamelikärryille. Laitamme chapsit jalkaan ja pakkaamme eväät ja aurinkovoiteet satulalaukkuihin.

Lopulta noin kello 11 olemme valmiit nousemaan hevosten selkään. Tom on ratsastajana aloittelija eikä Sarahkaan ole ratsastanut kovin paljon. He saavat säyseät hevoset. Istuessani hevoseni selässä kysyn Manilta sen nimeä. Hän sanoo, ettei sillä ole nimeä, mutta sen väri on Hongor. Se on vaaleanruskea ja mukavanoloinen. Tero saa ainoan mustan hevosen, jonka väri on mongoliaksi Hjaltar. Tästä eteenpäin puhumme hevosistamme niiden väreillä, koska nimettöminä niitä on hankala erotella muutenkaan.

Lähdemme seuraamaan Mania kohti Singitin laajaa tasankoa. Mukaamme liittyy Nima, joka omistaa puolet hevosista. Hän on jörö 21-vuotias mongolialaismies, joka näyttää nelikymppiseltä. Mongolian aurinko on polttava ja sää niin ankara, että aroilla ulkoilmassa aikaansa viettävät paimentolaiset vanhenevat nopeasti. Nima tuntee alueen, sillä hän on syntynyt täällä. Hän osaa lukea hevosia ja maastoa kuin vanha ja kokenut mies. Tosin välillä nuori mies nousee esiin, kun hän innostuu nostamaan hevosensa hurjaan laukkaan tai yrittää siirtyä vauhdissa hevosen selästä toiseen.

Muut paimentolaiset ja kokki jäävät pakkaamaan tavaroita kamelikärryihin, joilla he siirtyvät seuraavaan leiripaikkaamme Arburdin hiekkadyyneillä sijaitsevalle pienen lammen muodostamalle keitaalle.

Ratsastamme vähän aikaa rauhallista käyntiä, mutta hevoset ovat malttamattomia. “Tsu, tsu” -äänikäsky lisättynä jalkojen kosketuksella hevosen kylkiin saa ne lisäämään vauhtia. Vaihtoehto jalkojen kosketukselle on nousta satulassa seisomaan hieman etukyyryssä, jolloin mongolialainen hevonen lähtee etenemään nopeammin. Mielenkiintoinen vauhtia lisäävä käsky on, kun heilauttaa kättään niin että hevonen näkee sen. Tämä vie parhaimmillaan, tai pahimmillaan samantien kiitolaukkaan.

Hevosen saa hidastamaan tai pysähtymään “Ptruu” -äänikäskyllä ja voimakkaasti suitsista taaksepäin vetämällä. Käskyt toimivat hyvin Teron ja minun hevosilla, mutta vähemmän kokeneilla Sarahilla ja Tomilla on vaikeuksia saada hevosensa kulkemaan ripeästi. He jäävät jatkuvasti taakse, erityisesti Sarah, jolla on seurueen laiskin hevonen allaan.

Ratsastamme pitkin arolla kiemurtelevaa hiekkatietä. Menemme käyntiä ja ravaamme vähän. Teron hevonen on menopäällä ja hän pyytääkin luvan nostaa laukan. Siihen ei paljon tarvita, mutta Hjaltarin pysäyttäminen onkin sitten ihan toinen juttu. Se laukkaa hurjaa vauhtia kohti taivaanrantaa. Lopulta Tero saa sen hidastamaan sen verran, että saa sen käännettyä tieltä kiertämään isoa ympyrää. Näin vauhti hidastuu entisestään ja lopulta Tero saa hevosensa käyntiin. Me muut katselemme etäältä ja Man kertoo, että Hjaltar on äärimmäisen vaikea pysäyttää. Olen ylpeä Terosta, joka on innoissaan palatessaan luoksemme eikä vaikuta ollenkaan säikähtäneeltä kovasta menosta.

Man sanoo, että tiellä on turvallista laukata, mutta muualla ei, koska alueella on niin paljon murmeli- ja hiirikoloja, joihin hevonen voi vahingossa astua. Otamme neuvosta vaarin ja vältämme nopeaa tahtia muualla kuin tiellä.

Jatkaessamme matkaamme tasangolla oikealla puolellamme paimen ajaa hevoslaumaansa eteenpäin. Se saa meidän hevosemme hieman levottomiksi. Tero ottaa valokuvaa. Hevoslauman tullessa lähemmäksi Hjaltar säntää laukkaan, kun Terolla on vielä kamera kädessään. Katson tilannetta kauhuissani, koska tiedän vauhdin kiihtymisen tulleen Terolle yllätyksenä. Kuin ihmeen kaupalla hän onnistuu pitämään kiinni kamerasta ja saa kuin saakin Hjaltarin hidastamaan vauhtia.

Nostan oman ratsuni hallittuun laukkaan. Tomin hevonen innostuu lähtemään perääni. Hänelle laukka on elämän ensimmäinen eikä hänellä ole aavistustakaan, miten saada hevonen hallintaansa. Hidastan oman hevoseni käyntiin, jolloin Tominkin hevonen rauhoittuu. Keskitymme seuraamaan valtavan lammas- ja vuohilauman menoa, kun ne ylittävät tien jolla ratsastamme.

Janottaa, mutta Man kehottaa meitä jatkamaan vielä vähän aikaa. Maasto muuttuu hiekkaisemmaksi. Siirrymme pois tieltä kohteenamme jonkin matkan päässä häämöttävä hiekkadyyni. Pehmeä, valkoinen hiekkarantahiekka tuntuu mukavalta ratsastaa kovan hiekkatien jälkeen. Alue muodostuu pienistä kummuista, joilla kasvaa vihreitä kasveja. Kiemurtelemme niiden välissä.

Nima haastaa Teroa laukkaamaan kanssaan. Tero suostuu ja he nostavat laukan. Yllättäen Teron hevonen kaartaa jyrkästi vasempaan Niman jatkaessa suoraan. Katselemme Teron kamppailua Hjaltarin kanssa, kun tämä kiemurtelee hurjaa vauhtia kumpareisessa maastossa.

Menemme rauhallista käyntiä, kunnes Nima ja Man haastavat Teron uudestaan laukkakilpaan ylös edessämme levittäytyvää hiekkadyyniä. Sehän käy ja kolmikko lähtee hurjaa vauhtia nousuun. Tosin Hjaltar vetäisee taas jyrkästi vasemmalle ja Terolla menee jälleen hetki ennen kuin hän saa sen kääntymään haluamaansa suuntaan. Siinä vaiheessa Nima ja Man ovat hevosineen jo dyynin laella. Katselen tilannetta hetken, kunnes en voi enää vastustaa kiusausta, vaan karjaisen “tsu, tsu” hevoselleni ja niin sitä mennään. Vauhti kiihtyy lähes kiitolaukkaan, kunnes nousu upottavassa hiekassa hidastaa menoa juuri sopivasti. Tällaiset hetket ovat nautinnollisia, kun voi lähteä kunnon laukkaan, muttei tarvitse pelätä hevosen lähtevän käsistä.

Saan Teron kiinni ja yhdessä laskeudumme Niman ja Manin perässä dyynin toiselle puolelle lounastauolle. Kerrassaan upea paikka. Valkoinen hiekka nousee lähes pystysuorana seinämänä takanamme kohti kirkkaansinistä taivasta ja edessämme syksyinen tasanko jatkuu loputtomiin. Man kaivaa eväät esiin juuri kun Sarah ja Tom ehtivät paikalle.

Olemme ratsastaneet kolmisen tuntia, joten nälkä kurnii vatsassa. Man kaataa meille kippoihin keittoa ja kuppeihin teetä. Omista satulalaukuistamme löytyvät voileivät ja omenat. Istumme alas lepuuttamaan kipeytyneitä polviamme ja juttelemaan päivän kokemuksista. Syötyämme lepäämme vielä hetken. Etsin paikkaa käydä pikku tyhjennyksellä, mutta alue on melkoisen tasainen. Ei auta kuin kyykistyä pienen hiekkakummun taakse ja toivoa, että muut katsovat toiseen suuntaan.

Kapuamme takaisin hevosten selkään ja kävelemme hiekkadyynin vierustaa. Man ohjeistaa meitä jatkamaan matkaa kohti pohjoista ihan kuin tietäisimme, missä pohjoinen on. Järkevämpää olisi osoittaa suuntaa kädellä. Etenemme Teron kanssa hieman muiden edellä. Meitä vastaan ratsastaa ystävällisesti hymyilevä, vanhahko mies. Hän pysähtyy luoksemme. Hymyilemme takaisin ja pysähdymme. Emme osaa sanoa mitään mongoliaksi, joten odotamme että Man ja Nima saapuvat paikalle. He vaihtavat muutaman sanan miehen kanssa, jonka jälkeen tämä kääntää hevosensa ja palaa takaisin noin kilometrin päässä näkyville jurtilleen. Mietimme, halusikohan hän kutsua meidät vieraakseen.

Ratsastamme kohti koillisessa sijaitsevaa kukkulaa. Näemme pensaikon suojassa yksinäisen hevosen makaamassa. Miksiköhän se ei liiku? Se kääntää päätään meidät huomatessaan ja yrittää nousta pystyyn. Man ja Nima menevät katsomaan ja yrittävät auttaa hevosen jaloilleen. Se nousee, mutta ei pysy pystyssä. Sen jalka on poikki. Jo toinen tällainen tapaus retkemme aikana. On surullista todeta, ettemme voi tehdä mitään. Man on sitä mieltä, että hevosen omistaja kyllä tietää sen tilasta, muttei ilmeisesti ole vielä jaksanut tulla lopettamaan hevosta. Hänen mukaansa hevosen saa lopetettua sopivalla iskulla silmien väliin. Tämän jälkeen omistaja todennäköisesti syö hevosensa. Hevosenliha on hyvää ja ravitsevaa. Hevosia on Mongoliassa yli kaksi miljoonaa, joten kukaan ei sure yhden kuolemaa (paitsi minä).

Tero ratsastaa Manin kanssa edellä keskustellen naisista. Kuljen muutama sata metriä heidän jäljessään murmelikoloja väistellen. Nautin rauhasta ja hiljaisuudesta, oman hevoseni liikkeestä. Olen huomannut, että paimenet lauleskelevat hevosille mongolialaisia kansanlauluja niitä rauhoittaakseen. Koska en osaa kansanlauluja, mieleeni pulpahtanut Nightwishin “over the hills and far away” saa kelvata. Laulan kertosäettä Hongorille muutaman kerran. Se kestää urheasti surkeaa lauluääntäni. Sarah, Tom ja Nima tulevat kaukana takanani.

Kipuamme ylös kivikkoiselle kukkulalle. Saavun pienelle tasanteelle kivikoiden keskelle vähän Teron ja Manin jälkeen. Eteemme avautuu seuraava laakso, jonka pohjalla monisatapäinen gasellilauma laiduntaa. Ne säntäilevät sinne tänne jakaen laumansa useaan eri joukkoon. Katselemme harmillisen kaukana olevia eläimiä, kunnes lähdemme laskeutumaan kohti niitä. Gasellit kaikkoavat eri suuntiin meidät huomatessaan.

Etenemme laakson pohjalla gasellijoukkioita katsellen. Päästyämme laakson toisella puolella olevan kukkulan rinteelle iso gasellilauma lähestyy meitä vasemmalta. Ne ovat jo kunnon näköetäisyydellä. Man vinkkaa Terolle ja kysyy, haluaako tämä yrittää laukata gasellit kiinni. Tero nyökkää, vaikka miettiikin mielessään murmelikolojen vaaraa. Man ja Tero kiihdyttävät hevosensa laukkaan. Näyttää jo siltä, että gasellit vievät voiton ja katoavat näkyvistä ennen kuin Man ja Tero saavat ne kiinni. Mutta ne muuttavatkin yllättäen suuntaa kohti Mania ja Teroa, jolloin nämä pääsevät näkemään ne todella läheltä. Harmittaa, etten lähtenyt mukaan laukkaan. Tilanteen mentyä ohi Tero tulee luokseni silmät säteillen. Kokemus oli ollut upea.

Seuraavassa laaksossa ohitamme kahden paimentolaisperheen jurtat, joiden vierustoilla jököttävät autenttisuutta pilaavat lautasantennit ja maastoautot. Perheiden koirat uhittelevat meille ensin jurttiensa luota, mutta lähtevät sitten uhkaavasti haukkuen juoksemaan meitä kohti. Ravaan Niman ja Manin kiinni, jotten ainakaan kohtaa isoja, mustia koiria yksin. Mutta ne jäävätkin jo sen verran jälkeen, että lopettavat takaa-ajon.

Alan olla jo aika väsynyt. Olemme ratsastaneet jo viisi tuntia. Hiekka allamme alkaa jälleen pehmetä saapuessamme Arburdin hiekkadyynien laitamille. Laukkaamme lyhyen hetken kerrankin rauhallisesti ilman, että kenenkään hevonen karkaa käsistä. Saavumme pienen hiekkadyynin yläreunalle, josta eteemme avautuu kaunis näkymä pieneen dyynien ympäröimään laaksoon, jonka keskellä on keidas. Jurttamme on pystytetty pienen lammen rannalle. Kokkimme puurtaa jo illallisemme kimpussa.

Nousemme lopenuupuneina hevosten selästä vähän yli kello 17. Selkää ja polvia särkee, mutta olen tyytyväinen päivän antiin. Mahtavat maisemat ja lumoava hevonen ovat saaneet minut pauloihinsa. Man kertoo, että vietämme tässä paikassa kaksi yötä, koska seuraavassa kohteessamme ei ole vettä tarjolla hevosille. Peseydymme pikaisesti onnettomalla kannettavalla suihkulla, jääkylmällä vedellä auringon laskiessa.

Illallinen on jälleen maittava. Tero saa kasvisvaihtoehdon ja me muut popsimme alkupalaksi kasviskeittoa, pääruoaksi naudanfilepihvejä, perunoita ja salaattia sekä jälkiruoaksi säilykepersikoita. Käymme vielä pesemässä hampaat jurtan ulkopuolella ihastellen uskomatonta tähtitaivasta. Kuuta vain ei näy missään. Olemme kaikki niin väsyneitä, että tänä iltana ei pelata Kimbleä, vaan kuunnellaan hetki äänikirjoja ja nukahdetaan erämaan hiljaisuuteen.

Video: Tero vetäisee päivän viimeiset laukat Hjaltarilla

Nomadic Journeys jurtta

SINGITIN LAAKSO JA ARBURDIN HIEKKADYYNIT, MONGOLIA

Jurttamme on kaunis. Sen sisäseiniä peittää paksu, vaalea huopa. Seinät ja katto on taidokkaasti tehty. Jurtan lattialla on hiekkainen muovimatto. Ruokapöytänämme toimii muovinen pöytäliina. Retkipatjamme lepäävät kahden kokolattiamattotyyppisen maton päällä jurtan takareunassa. Tomin ja Sarahin toisella puolella, meidän toisella. Patjojen päälle olemme laittaneet pari villapeittoa ja makuupussit, joiden sisällä ovat lakanamakuupussimme. Tyynyinä toimivat toiset villapeitot, jotka voimme helposti ottaa käyttöön, jos tulee liian kylmä. Peitot ja makuupussit ovat erittäin hyväkuntoisia ja puhtaita. Tavaramme ovat seinien vierillä; ratsastustarvikkeet ovensuussa (chapsit ja satulalaukut), samoin makuupusseille, vilteille ja retkipatjoille tarkoitetut laukut. Tavaroita voi laittaa myös kahdelle kepille, jotka on viritetty kiinni seinäkehikkoon, tai kattokehikon ja huovan väliin niin kuin paikalliset tekevät. He pitävät kehikon välissä hammasharjojaan, kaukosäätimiään, kyniään...

Jurtan neljä seinää ovat puukehikkoja, joissa puut on kiinnitetty toisiinsa nahkaruuveilla. Nämä joustavat siten, että jurtan on mahdollista elää sääolosuhteiden mukaan ilman että kehikko hajoaa. Kehikot kiinnitetään toisiinsa hevosenjouhista tai kamelinkarvasta punotuilla köysillä. Kattoa kannattelevat lukuisat kattokepit, jotka tuetaan keskellä olevaan pyöreään kattokehikkoon ja seinäkehikkoon. Ne kiinnitetään lyhyillä hevosenjouhipunoksilla. Keskellä on kaksi tolppaa pitämässä painavaa kattokehikkoa ylhäällä. Koko komeus vedetään tiukaksi paketiksi nauhoilla, joilla ovikin kiinnitetään. Ovi pitää aina olla etelän suuntaan, koska tällöin jurttaan tulee pisimpään päivänvaloa. Tuuli tulee pohjoisesta ja kuolleet menevät koilliseen. Kotoa lähtiessä tulisi aina mennä ensin etelään päin ennen kuin jatkaa johonkin muuhun ilmansuuntaan.

Kehikon päälle laitetaan paksu lampaanvillahuopa, jollaisia mongolialaiset tekevät lampaiden keritsemisaikaan toukokuussa. Seinien ympäri kierretään tähän tarkoitukseen sopivat huovat. Huopa on noin sentin paksuista. Huovat kiinnitetään köysillä tukevasti katto- ja seinäkehikoihin. Päälle heitetään vielä tuulta pitävä valkoinen kangas, joka köytetään kiinni. Viimeiseksi viritetään kattokehikon päälle huopa siten, että katosta osa jää avoimeksi. Avoimeen kohtaan laitetaan kamiinan piippu, joka ei saa koskettaa huopaa, jottei huopa syty palamaan. Jurtta palaa muutamassa minuutissa, jos tuli pääsee irti. Kamiina on keskellä jurttaa metallikehikon päällä.

Jurtan ovi on usein koristeellinen ja kirkkaanvärinen, vaikka muuten väritys on vaalea. Sisällä olevat puuosat voivat olla esimerkiksi oransseja tai niihin on voitu maalata ornamentteja. Jurtan rakenne on suunniteltu sellaiseksi, että sitä on helppo liikutella paikasta toiseen. Sen pystytys kestää puolisen tuntia ja purkaminen käy hivenen nopeammin.

Pitkä ajomatka aroilla

HUSTAIN KANSALLISPUISTO – SINGITIN LAAKSO, MONGOLIA

Heräsimme kello 7 ja Merja lähti suihkuun. Tyytyväisenä hän totesi hanasta tulevan kuumaa vettä, vaikka kylpyhuoneen ovessa luki että sitä olisi tarjolla vasta kello 8. Suihkukokemus oli odotettua miellyttävämpi ja Merja palasi virkistyneenä takaisin jurtalle. Pakkasimme tavaramme ja menimme aamiaiselle kello 8.30. Buffet-pöydän tarjonta oli niukempi kuin edellisenä aamuna todennäköisesti siksi, että paikalla oli paljon enemmän ihmisiä.

Kello 9 olimme valmiina autolla ja lähdimme ajamaan kohti seuraavaa kohdettamme, Singitin laaksoa. Ajoimme kuoppaisia hiekkateitä Tuul-jokilaaksossa, jossa oli paljon paimentolaisten jurttia ja karjaa. Jurttien vierellä oli yleensä auto ja aurinkopaneeli tuottamassa sähköä. Se toimiikin varmasti Mongoliassa hyvin, sillä täällä on lähes 300 aurinkoista päivää vuodessa. Nytkin aurinko paistoi kirkkaasti siniseltä taivaalta. Aro tuntui jatkuvan loputtomiin. Kauempana oikealla puolellamme virtasi Tuul-joki, jota ruskan värittämä puusto reunusti.

Käännyimme jyrkästi oikeaan ja ylitimme autolla Tuul-joen matalasta kohdasta. Selviydyimme nelivedon avulla helposti yli. Ylitimme joen toisen kerran kohdasta, jossa oli silta mutta se oli niin huonossa kunnossa, että oli parempi olla käyttämättä sitä. Tällöin olimme saapuneet puustoalueelle, joka reunusti kauniisti virtaavaa jokea. Pysähdyimme hetkeksi jaloittelemaan. Kolmannen kerran jokea ylittäessämme käytimme siltaa.

Nousimme ylös kukkulalle ja ohitimme Altanbulagin kylän, joka jäi vasemmalle puolellemme. Jatkoimme matkaa seuraavassa laaksossa, jolle ei loppua näkynyt. Man ja kuskimme kävivät silloin tällöin varmistamassa oikeaa suuntaa paimentolaisilta, joista monet ovat tähän aikaan vuodesta siirtymässä karjoineen kesälaitumilta talvialueilleen. Kesäisin paimentolaiset liikkuvat sen mukaan, mistä löytävät karjalleen syötävää. Talvella heillä on pysyvämpi asuinpaikka jossakin suojaisessa notkelmassa.

Tuuli yltyi ja nostatti hiekkaa ajaessamme yhä huonommaksi meneviä teitä keskellä “ei mitään”. Meistä alkoi tuntua, etteivät Man ja kuskimme tienneet, mihin heidän pitäisi ajaa. Lyhyen epävarmuuden hetken jälkeen saavuimme kuitenkin onnellisesti ennalta sovittuun paikkaan Singit-laakson perälle noin kello 15. Kahden kukkulan väli oli tuulinen paikka. Paikalliset sanoivat kolmen tuulen kohtaavan siinä. Ihmettelimme hieman, miksi leiripaikkamme oli laitettu pystyyn juuri siihen, mutta Manin mukaan alueella on paljon villieläimiä.

Olimme hieman hämmentyneitä tilanteesta, koska se oli hyvin erilainen kuin olimme odottaneet. Kuvittelimme jakavamme leirialueen paimentolaisperheen kanssa, mutta paikalla oli vain neljä nuorta paimentolaismiestä, joiden Man kertoi työskentelevän kesäisin turisteille pystytetyllä leirintäalueella. Ihmettelimme, tapaisimmeko lainkaan oikeita paimentolaisia. Man ei myöskään esitellyt meitä muille nuorille miehille, vaikka Sarah erikseen pyysi sitä. Se oli mielestämme virhe, koska miehet vaikuttavat ujoilta emmekä näin ollen saaneet heihin mitään kontaktia.

Paikalle saapui toinen pakettiauto, josta astui hymyilevä kokkimme Tume. Hän purki lastina olleet ruokatarvikkeet sekä makuupussimme ja vilttimme autosta, jonka jälkeen sekä meidän että hänen autonsa lähtivät ajamaan pois paikalta. Katselimme, kuinka nuoret miehet pystyttivät meille ison, neljän seinän jurtan. Man kertoi, että jurttien koot lasketaan seinien määrällä. Jurtta rakentuu useammasta kokoontaitettavasta seinästä, jotka köytetään yhteen. Sen jälkeen rakennetaan katto ja koko komeus peitetään paksulla huovalla ja tuulenpitävällä kankaalla. Ovi asetetaan aina etelään päin, jotta jurttaan tulee mahdollisimman paljon valoa.

Saatuaan jurtan valmiiksi miehet pystyttivät meille telttavessan noin sadan metrin päähän jurtastamme. Vessa tuli tarpeeseen, koska leiripaikallamme ei ollut mitään suojaisaa paikkaa, johon olisi voinut mennä tarpeilleen. Koko arolla ei näkynyt yhtään puuta ja puskatkin olivat niin pieniä ja piikkisiä, ettei niistä ollut varsinaisesti iloa. Puskista irronneet piikkipallot pyörivät tuulen mukana sinne tänne.

Kokkimme, neljä paimentolaista ja Man jakoivat omaamme huomattavasti pienemmän jurtan. Tom, Sarah ja Tero joivat oluet jurttamme suojissa Merjan napatessa itselleen cokiksen. Odotimme, että Man tulisi hakemaan meidät katsomaan villilampaita, mutta häntä ei kuulunut. Lopulta Merja meni kysymään häneltä, menemmekö tänään vielä etsimään villilampaita. Man sanoi, että paikalliset olivat nähneet neljä isoa villilammasta viereisen kukkulan toisella puolella. Hän ehdotti, että kipuaisimme ylös kukkulalle tiirailemaan niitä. Man itse jäi jurttaan juttelemaan paimentolaismiesten kanssa.

Lähdimme kapuamaan ylös kukkulaa. Aurinko alkoi hitaasti painua mailleen. Ylösmeno sai meidät puuskuttamaan, muttei ollut mitenkään erityisen rankka. Kukkulanlaki oli laajempi kuin odotimme ja sieltä avautui uskomaton maisema Mongolian tasangoille, jotka jatkuivat jokaisessa ilmansuunnassa silmänkantamattomiin. Vuoristojonot katkaisivat laakson toisensa jälkeen. Kirkas sää auttoi meitä näkemään todella pitkälle. Alhaalla olivat pieninä pisteinä jurttamme muuten tyhjällä arolla.

Ylhäällä tuuli kylmästi ja erittäin voimakkaasti. Joissain kohdissa oli jopa vaikea seisoa tuulen piestessä kasvoja. Yritimme nähdä villilampaita, mutta valitettavasti tuloksetta. Kipuaminen ei silti ollut turhaa, koska maisemat olivat niin hienot. Palasimme kivikkoista rinnettä takaisin jurtillemme juuri parahiksi loistavalle illalliselle, jonka Tume oli valmistanut. Liha-kasviswok maistui taivaalliselta päivän reissaamisen jälkeen. Man söi kanssamme illallisen muiden syödessä omassa jurtassaan.

Joku paikallisista miehistä tuli sytyttämään tulen kamiinaamme, jonka jälkeen jurtassa oli melkein liian kuuma. Järjestelimme tavaroitamme ja asettelimme makuupaikkamme valmiiksi. Pelasimme pari kierrosta Sarahin ja Tomin matka-Kimbleä kynttilänvalossa ennen kuin kävimme nukkumaan noin kello 22.

Video: Näimme ensimmäisen kerran miten jurtta pystytetään

Tasankojen susi

HUSTAIN KANSALLISPUISTO, MONGOLIA

Heräsimme aamulla kuuden maissa siihen, että jurtassamme oli kylmä. Tuuli humisi ulkona heiluttaen kankaisia sisäseiniämme. Jurtta ei ole tiivis, vaan joka puolelta huikuu ulkoilma sisään. Kamiina oli sammunut aikoja sitten. Piti päästä pissalle. Ulkona oli jo valoisaa, joten mietimme voimmeko käväistä jurtan vierustalla vai pitääkö ravata kauempana oleviin vessoihin. Saatuamme vaatteet päälle ja päästyämme ulos totesimme, ettei siellä ole ketään, joten jurtanvierusta sai kelvata. Palasimme samantien takaisin.

Merja käpertyi peiton alle ja Tero sytytti kamiinan. Jatkoimme katkonaisia unia kahdeksaan asti. Merja lähti pesulle päärakennukseen Teron jäädessä vielä lepäämään. Pesutilat eivät ole mitenkään erityisen miellyttävät. Ne sijaitsevat rakennuksen kellarissa ja ovat aika kolkot. Merjan pestessä hampaita paikalle tallusteli henkilökuntaan kuuluva nuori mongolialaisnainen, joka jäi tuijottamaan häntä. Se tuntui hieman tungettelevalta. Merja sanoi kysyvällä äänensävyllä “Yes?”, mutta nainen vain tuijotti. Lopulta hän kyllästyi ja häipyi. Kohtaamiset paikallisten kanssa voivat välillä olla outoja.

Aamiainen oli yllättävän monipuolinen. Paahdoimme leipää ja maistelimme muita pöydän antimia. Merja tykästyi makeaan riisivelliin, jota hän lappasi suuhunsa corn flakesien ja myslin kera. Kummallinen yhdistelmä, mutta herkullinen. Oppaamme, Manin, tultua paikalle kävimme läpi päivän ohjelmaa, joka kaikesta huolimatta jäi epäselväksi. Varmaa oli vain, että jotain kiviä käydään katsomassa.

Halusimme lounaan mukaan, joten jouduimme odottelemaan tunnin verran sen valmistumista. Mielestämme on hieman hankalaa, että joudumme itse miettimään millaisen ohjelman päivälle haluamme. Jos emme sitä tee, emme tunnu saavan irti kaikkea sitä mitä haluaisimme. Onneksi Tom ja Sarah ovat kanssamme samaa mieltä asioista. Manin vakuuttelu vain vie turhaa energiaa. Hänen pitäisi mielestämme kertoa, mitä kaikkea voimme tehdä, mutta vaikuttaa siltä ettei hänelläkään ole siitä kovin selkeää kuvaa. Hän ei ilmeisesti yleensä opasta Hustaissa, vaan tekee lähinnä ratsastusvaelluksia.

Odottaessamme kävimme kansallispuiston infokeskuksessa, joka sijaitsi pysyvässä jurtanmallisessa rakennuksessa hotellialueemme reunalla. Hustain kansallispuisto on perustettu vuonna 1993. Yhdellä seinällä esiteltiin valokuvin kuuluisia ihmisiä, jotka ovat käyneet Hustaissa. Näiden joukossa muun muassa Julia Roberts ja Prinssi Philip. Toisella seinällä kerrottiin alueen eläimistöstä ja kolmannella Prezewalskin hevosten tuonnista alueelle. Lisäksi näytettiin alueen laajuus ja kerrottiin, että Mongolian tavoitteena on laajentaa luonnonsuojelalueiden osuus 30 prosenttiin pinta-alastaan. Tämä on tärkeää, koska Mongoliassa on paljon luonnonrikkauksia kullasta öljyyn ja pahasti korruptoituneessa maassa kaikki on kaupan. Jotta kaunis erämaaluonto ei katoaisi kokonaan, tarvitaan rajoituksia.

Istuimme jälleen autoon ja ajoimme Hustain tutkimuskeskuksen ohi jatkaen matkaa Tuul-joen laaksoon. Pysähdyimme ottamaan valokuvia laajasta tasangosta. Lähdettyämme jälleen liikkeelle Man huomasi suden, joka loikki vähän matkan päässä tiestä jolla ajoimme. Kuskimme halusi päästä lähietäisyydelle sudesta. Hän käänsi auton pois tieltä ja pian pompimme suden perässä pitkin aroa. Luottamukseni kuskimme ajotaitoon ja autoon lisääntyi huomattavasti, kun neliveto oli päällä eikä tiestä tietoakaan.

Aluksi olimme innoissamme, koska saimme nähdä suden niin läheltä ja napsimme valokuvia. Homma karkasi kuitenkin hieman käsistä, koska susi alkoi olla jo aivan uupunut yrittäessään juosta autoamme karkuun eikä kuskillamme tuntunut olevan aikomustakaan lopettaa takaa-ajoa. Ryhdyimme vaatimaan suden jättämistä rauhaan. Riittävän painokkaasti asiasta sanottuamme susi sai jolkotella omia menojaan meidän palatessamme takaisin tielle. Mielestämme teimme väärin lähtiessämme seuraamaan sutta, mutta toisaalta kokemus oli hieno.

Saavuimme 1200-1400 vuotta Ongotin hauta-alueelle, jonne turkkilaista alkuperää olevat ihmiset aikoinaan rakensivat puisen temppelin. Temppeli tuhoutui aikojen saatossa ja neuvostoliittolaiset tuhosivat kommunistivallan aikana alueen taidokkaasti tehdyt henkilöpatsaat katkoen niiltä kaulat. Kaikki patsaat oli alunperin aseteltu kasvot kohti laskevaa aurinkoa. Osa niistä on kasattu uudelleen, mutta ne ovat alueella vähän miten sattuu ja kaikki patsaat ovat pahasti kuluneita. Ihmishahmojen lisäksi paikalla on yksi villilampaan (argali sheep) ja yksi leijonan patsas sekä paikka uhrauksien tekemistä varten.

Alueelle ei ole varsinaisesti haudattu ketään, vaan se on toiminut enemmänkin sielujen kuin ruumiiden hautausmaana. Patsaiden luota lähtee 550 kiven muodostama suora “tie”, jonka tarkka merkitys ei ole tiedossa. Toiset sanovat sielujen vaeltavan sitä pitkin, toiset kertovat kivien kuvastavan alueen rakentaneiden henkiöiden määrää. “Tie” jatkuu silmänkantamattomiin ja on ehkä mielenkiintoisin osa tätä merkittävää aluetta.

Hustai-vuori on mongolialaisille pyhä ja he ovat harjoittaneet siellä rituaaleja kautta aikojen. Ajoimme pieneen laaksoon kukkuloiden väliin, jossa sijaitsi kahden jurtan leirintäalue. Man kävi tervehtimässä siellä asustelevia miehiä. Jatkoimme vielä vähän eteenpäin pysähtyen kiviröykkiötä muistuttavan haudan luo. Kyseessä on nuoremmalta kivikaudelta oleva hauta, jonka edessä tönöttää kivipaasi, jollaisia mongolialaiset kutsuvat peurakiviksi. Tähänkin paateen on kaiverrettu lentävä peura.

Syömme piknik-lounaaksi riisiä, herkkusieniä ja lihaa sekä voileivät. Jälkiruoaksi on KitKat-patukat ja juomaksi teetä ja vettä. Lounas on maittava. Teron päätä särkee, mutta se menee ohi kun hän saa lounaan päätteeksi yhden salmiakkipastillin ja aspiriinia.

Ajamme vähän pidemmälle laaksoon, jossa sijaitsee Moiltin retkeilyalue. Kesäisin tännekin majoitetaan turisteja, mutta tähän aikaan vuodesta siellä on hiljaista. Lähistöllä kaartelee iso kotka. Seuraamme hetken sen lentoa. Man on ajatellut, että vaeltaisimme Moiltilta harvaa koivumetsää kasvavan vuoren yli ja kävelisimme takaisin hotellillemme. Matka vaikuttaa vähän liian pitkältä, joten pyydämme että jatkamme vielä autolla. Odottamattomasti auto kääntyy kuitenkin takaisinpäin ja lähtee etenemään täysin eri reittiä. Olemme vähän hämmentyneitä, koska olisimme kyllä halunneet tehdä jonkinlaisen vaelluksen.

Pyydämme kuljettajaamme pysähtymään pienelle kukkulalle. Tällä kertaa koko porukka näkee ison murmelin juuri ennen kuin se katoaa koloonsa piiloon lähestyvää autoa. Man ja kuski jäävät autoon meidän kävellessämme vielä vähän ylemmäs ihailemaan mahtavia näköaloja alas laaksoon. Palattuamme takaisin autolle ajamme pitkää kiertoreittiä kukkulan ympäri paikallisten paimentolaisten alueiden läpi. Joka puolella on paljon karjaa: hevosia, lehmiä, härkiä, vuohia ja lampaita. On kiehtovaa katsella, kuinka paimenet ajavat hevosillaan valtavia laumoja päivän päätteeksi kohti kotia.

Pysähdymme hetkeksi ylhäällä kukkulalla, jonka jälkeen Man kysyy haluammeko kävellä viimeiset kolme kilometriä hotellillemme. Valitettavasti hän arvioi matkan hieman väärin ja auton pysähtyessä näemme jo jurttarivistön kulman takana. Matkaa sinne on noin kilometri, jonka sanomme haluavamme kävellä. On mukava vähän jaloitella, sillä olemme istuneet tänään aika paljon autossa.

Hotellimme saavuttuamme törmäämme amerikkalaisnaiseen, joka on juuri palannut päivän ratsastusretkeltä intoa puhkuen. Hän asuu osittain Ulaan Baatarissa ja osittain USA:ssa. Hänellä on hevonen kotimaassaan ja oma satula mukana täällä, jotta ratsastusretket paikallisilla hevosilla ovat mukavampia. Mongolialaiset satulat ovat kovia ja niissä on hankala istua, mutta yleensä tarjolla on myös venäläisiä satuloita, jotka sopivat paremmin länsimaiseen makuun. Nainen varoitteli, että arolla ratsastaessa pitää varoa etteivät hevoset astu murmelikoloihin. Se voisi olla kohtalokasta sekä ratsastajalle että hevoselle.

Kello 19 söimme jälleen illallista hotellin ravintolassa. Tällä kertaa tarjolla oli spagetti bolognesea ja jälkiruoaksi jogurtit. Illallisen jälkeen menimme alueen konferenssikeskukseen, jossa Man pyöritti meille Hustain kansallispuistoa esittelevän dvd-elokuvan. Se oli aika naivi, mutta oli mielenkiintoista nähdä, millaiselta alue näyttää keskikesällä, kun kaikki on vihreää ja kukat kukkivat. Näin syksyllä kaikkialla on kellertävää ja kuivaa ja vain harvakseltaan aavikolle sopivia kukkia.

Tero ja Tom menivät suihkuun, jonka jälkeen olikin aika käydä nukkumaan. Olimme kaikki väsyneitä päivän tapahtumista. Alueen kaikki jurtat olivat tänä yönä täynnä, joten puheensorina jatkui vielä myöhään. Telttakangas ja huopa kun eivät kauheasti eristä ääniä. Merja oli ottanut Terolle lisää peittoja jurttamme kolmannesta sängystä, joten yö ei tuntunut lainkaan niin kylmälle kuin edellinen yö. Merjalla itsellään oli loistava untuvapeitto, joka piti lämpimänä. Ulkona tuuli puhalsi kylmästi sulkiessamme silmämme Tasankojen susi -äänikirjaa kuunnellen.

Video: mongolialainen susijahti

Hustai Tourist Resort

HUSTAIN KANSALLISPUISTO, MONGOLIA

Meille varatussa jurtassa oli kolme yhden henkilön sänkyä, joista kaksi pystyi laittamaan yhteen. Hyvät sängyt ja kaunis sisustus. Keskellä vanhanaikainen kamiina, joka ei pitänyt jurttaa lämpimänä koko yötä ja söi valtavasti puita lämmitettäessä. Sängyissä paksut peitot, mutta nenänpäätä paleli. Sähkövalo pimeällä.

Yhteisvessat päärakennuksessa ja erillisessä saniteettirakennuksessa. Vesi lämmitetään sähköllä eli sitä on tarjolla, kun sähköt ovat päällä. Vessatilat kylmät. Päärakennuksessa internet-huone ja ravintola, jossa söimme aamiaisen, lounaan ja illallisen. Lounas oli mahdollista saada myös piknikinä mukaan. Ruoka yksinkertaista perusruokaa. Aamiaisella varsin monipuolinen buffet sisältäen leipää, kurkkua, tomaattia, makkaraa, juustoa, omenoita, mysliä, corn flakeseja, riisivelliä, tuoremehua ja teetä. Lisäksi alueella infokeskus kansallispuiston alueesta.

Sijainti: noin 100 kilometriä Ulaan Baatarista, osa tiestä asvalttia osa hiekkatietä, matka-aika pari tuntia
Hinta: majoitus kuului meillä kokonaispakettiin, mutta hinta jurtassa yöpymisestä on 10 EUR/henkilö ilman aterioita

Prezewalskin hevoset

ULAAN BAATAR – HUSTAIN KANSALLISPUISTO, MONGOLIA

Herättyämme pakkasimme tavaramme ja lähdimme Nassan Gueshousesta Cafe Amsterdamiin, jossa tapasimme Sarahin ja Tomin aamiaisen merkeissä kello 9. Nautimme herkulliset juustosämpylät ennen kuin oppaamme Man saapui hakemaan meidät viikon retkellemme Mongolian maaseudulle.

Asetuimme hassuun, venäläiseen, armeijatyyliseen nelivetominibussiin. Man istui kuljettajan vieressä etupenkillä ja me muut neljä jaoimme kuuden henkilön takatilan. Tavarat pakattiin takakonttiin. Ajoimme Peace Avenueta Ulaan Baatarin läpi. Ohitimme aikoinaan kaupungin ulkopuolelle rakennetut tehtaat, joissa tuotetaan energiaa ja maitotuotteita. Kaupungin laajennuttua se on imaissut tehtaat sisäänsä.

Pian olimme jo Ulaan Baatarin ulkopuolella ja pysähdyimme pienen supermarketin eteen, jotta voimme hankkia juomia ja naposteltavaa matkalle mukaan. Ostimme suklaata, vettä, cokista, olutta ja viskiä, sekä WC-paperia. Varsinainen ruoka kuului retkemme hintaan, joten siitä meidän ei tarvinnut huolehtia.

Heti kaupungin ulkopuolelta alkoi erämaa. Tienvarressa oli paimenia lampaineen ja vuohineen. Alkumatka sujui mukavasti asvalttitietä, mutta noin tunnin kuluttua se vaihtui kuoppaiseen hiekkatiehen. Kesti jonkin aikaa tottua automme heilumiseen. Tuntui kuin se olisi kaatunut tien kallistuessa, mutta kuin ihmeen kaupalla se kuitenkin pysyi pystyssä kuskimme väistellessä kuoppia. Ulaan Baatarin keskustassa on jatkuva ruuhka-aika ja tien ylittäminen lähes itsemurhayritykseen verrattava kokemus. Mutta heti kaupungin ulkopuolella autoja on vähän.

Pidimme pienen jaloittelutauon Moltsogin hiekkadyyneillä, jotka eivät olleet mitenkään erityisen vaikuttavat. Parin tunnin ajon jälkeen saavuimme Hustai Tourist Resortiin, johon majoituimme. Olimme aivan Hustain kansallispuiston portin tuntumassa. Tavaramme siirrettiin työntökärryillä omaan jurttaamme kuin paremmassakin hotellissa. Yllätykseksemme saimme Teron kanssa oman jurtan ja Sarah ja Tom oman. Jotenkin olimme ajatelleet, että meidät majoitettaisiin samaan jurttaan.

Menimme lounaalle jurtta-hotellimme ravintolaan, joka oli ihan tavallinen talo. Siellä oli jopa mahdollisuus käyttää internetiä, vaikkakin erittäin hitaalla yhteydellä. Söimme lounasta yhdessä Tomin, Sarahin, Manin ja kuljettajamme kanssa. Kuljettajamme ei puhunut englantia, mutta me muut juttelimme vilkkaasti muun muassa erilaisista ruoista. Tomilla ja Sarahilla oli paljon sellaisia ruokia, joista he eivät pidä, kuten esimerkiksi kananmunat, kaali, porkkanat ja liha jossa on luu näkyvissä. Ravintolan ruoka oli keskinkertaisen hyvää. Alkupalaksi saimme kalakeittoa, pääruoaksi kanaa riisillä ja jälkiruoaksi suklaakääretorttua.

Syötyämme vietimme hetken vapaata aikaa jurtissamme, kunnes noin kello 15 lähdimme autolla kansallispuistoalueelle katsomaan suojeltuja Prezewalskin villihevosia. Matkalla Tom ja Merja bongasivat ison murmelin kolonsa vierustalta. Ohitimme alueen tutkimuskeskuksen, joka seuraa alueen eläimistöä ja kasvistoa. Pian löysimmekin kolme erillistä laumaa villihevosia. Ensimmäinen lauma oli kukkulalla ja jouduimme tiirailemaan hetken aikaa ennen kuin erotimme ne lähes niiden turkin värisestä maastosta.

Toinen lauma oli lähempänä tietä. Astuimme ulos autosta ja Man sanoi, että voimme mennä hieman lähemmäksi hevosia jos haluamme. Hevoset eivät varsinaisesti pelkää ihmisiä, koska ne on tuotu alueelle eri eläintarhoista Euroopasta. Ne eivät kuitenkaan halunneet meitä lähelleen, vaan siirtyivät hitaasti poispäin. Yksi hevosista ontui pahasti. Se oli ilmeisesti astunut murmelikoloon tai vahingoittunut tapellessaan muiden hevosten kanssa. Villihevosena sillä ei ollut paljonkaan toivoa selviytyä. Manin mukaan sudet söisivät sen parin päivän kuluessa. Oli surullista katsoa, kuinka loukkaantuneen hevosen lauma jätti sen armotta yksin, kun se ei pysynyt niiden perässä nilkuttaessaan eteenpäin kolmella jalalla.

Kolmas lauma oli kauempana kukkuloilla, joten siirryimme takaisin autolle. Prezewalskin hevoset ovat saaneet nimensä venäläisen biologin Nikolai Prezewalskin mukaan. Mongolialaiset kutsuvat tätä hevosrotua nimellä takhi. Villihevonen on pienikokoinen ja väriltään kullanruskea. Se on vankkarakenteinen ja sillä on muuhun vartaloon nähden isokokoinen pää. Villihevosen kromosomimäärä 66 erottaa sen normaalista hevosesta, jolla on 64 kromosomia. Esihistorialliseen aikaan nämä hevoset elivät eri puolilla Eurooppaa, mutta 1960-luvun lopulla viimeiset villihevoset kuolivat sukupuuttoon Mongoliassa Gobin autiomaassa.

Villihevosia oli kuitenkin eri puolilla Eurooppaa eläintarhoissa, myös Korkeasaaressa Helsingissä. Prezewalskin hevoset kuuluvat ns. EEP-lajeihin (European Endagered Species Program = Euroopan Uhanalaisten lajien ohjelma). Ohjelman ansiosta Prezewalskin villihevoskanta eläintarhoissa on saatu kasvamaan ja ns. luontoon palautus on aloitettu.

Ensimmäinen yritys päästää villihevoset takaisin luontoon 1970-80 -lukujen vaihteessa epäonnistui, koska Mongoliaa hallinneet neuvostoliittolaiset eivät myöntäneet lisenssejä länsimaille tuoda hevosia maahan. 1990-luvun alussa Neuvostoliiton kaaduttua ensimmäiset Prezewalskin hevoset tuotiin Mongoliaan Gobin alueelle. Sen jälkeen ne on onnistuneesti saatu lisääntymään eri puolilla Mongoliaa sijaitsevilla suojelualueilla, kuten Hustain kansallispuistossa.

Oli saksanhirvien soidinaika, joten kukkuloilta kuului uroshirvien “laulu” niiden kutsuessa naaraita luokseen tai kilpaillessaan muiden urosten kanssa. Naaraat pitävät eniten niistä uroksista, jotka mylvivät voimakkaimmin ja useimmin. Näimme saksanhirvien vaeltelevan kukkulan laella olevassa harvassa metsikössä, mutta valitettavasti meillä ei ollut kiikareita mukana, jotta olisimme voineet katsella niitä tarkemmin.

Kävelimme tietä pitkin takaisin päin nautiskellen puhtaasta ilmasta Ulaan Baatarin saasteiden jälkeen. Juttelin oppaamme Manin kanssa Mongolian armeijasta, joka on lähes yhtä pahamaineinen kuin Venäjän armeija. Man on 25-vuotias, mutta on välttänyt armeijaan menon, koska hän opiskelee kaupallista alaa korkeakoulussa. Hänellä on lopputyö vielä tekemättä. Hänen pitäisi saada se valmiiksi huhtikuun 2009 loppuun mennessä. Lopputyön aihe on vielä vähän hakusessa, mutta todennäköisesti se käsittelee matkailualan markkinointia.

Päästyämme parin kilometrin päässä sijaitsevalle tutkimuskeskukselle automme poimi meidät kyytiin ja ajoimme takaisin hotellillemme. Meillä oli tunnin verran aikaa ennen kuin söimme illallisen ravintolassa kello 19. Alkupalaksi oli kaali-porkkanaraastetta ja pääruoaksi lihaa spagetin ja ranskalaisten kera. Tero sai toki kasvisruokaa, joka tässä tapauksessa oli spagettia, ranskalaisia ja tölkkiherkkusieniä.

Man sanoi, että joku henkilökunnasta kävisi laittamassa tulen kamiinaamme, mutta tullessamme jurtallemme kukaan ei ollut käynyt siellä. Oli jo kylmä, koska aurinko oli laskenut. Tero päätti olla omatoiminen ja sytytti tulen itse, koska jurtassamme oli laatikollinen puita. Jurtta lämpeni nopeasti. Tom ja Sarah tulivat meidän jurttaamme viettämään iltaa kanssamme. Istuimme kamiinan ympärillä pienillä jakkaroilla ja kertoilimme toisillemme matkajuttuja. Sarah kehui Espanjan Valenciaa, jossa hän oli asunut jonkin aikaa. Erityisesti hän mainitsi siellä maaliskuussa pidettävän tulifestivaalin.

Ennen puolta yötä toivottelimme hyvää yötä, kävimme pesulla koko jurtta-hotellin yhteisissä wc-tiloissa ja pesimme hampaat jurttamme edustalla upeaa tähtitaivasta katsellen. Miljoonat tähdet levittäytyivät yllemme ja myös tähtisumu näkyi kirkkaalla taivaalla. Kuuntelimme vielä hetken äänikirjaamme, kunnes uni vei meidät mukanaan.