La Casa del Lago Lodge

SANTA CRUZ, GALAPAGOS, ECUADOR

Pieni, parin huoneiston kaunis majapaikka, jonka yhteydessä kahvila ja kirjojen vaihtopaikka. Loppuun asti mietitty, gaudimainen kokonaisuus. Huoneistossa hauskoja yksityiskohtia ja pirteitä värejä. Kaksi kerrosta; alhaalla hyvin varusteltu keittiö ja kylpyhuone, ylhäällä makuuhuone ja tilaa oleskella. Hyllyjä ja kaappeja, tv, wifi ja ilmastointi. Hinta kolminkertaistunut parissa vuodessa (verrattuna Lonely Planetissa mainittuun hintaan). Nykyisellään ylihinnoiteltu.

Sijainti: Puerto Ayoran toisella reunalla eli n. 400 metrin kävelymatka rantakadulle
Hinta: 73 EUR/huoneisto/yö

Huikeat odotukset

GUAYAQUIL – PUERTO AYORA, ECUADOR

Herätys oli epäinhimilliseen aikaan kello 5.45. Hotellimme vastaanottovirkailija ei onnistunut tilaamaan meille taksia, koska lähtiessämme noin kello 7 takseilla oli ruuhka-aika. Otimme riskin ja lähdimme metsästämään taksia suoraan kadulta. Hetken käveltyämme onnistuimmekin nappaamaan taksin lennosta ja pääsimme ajoissa kentälle.

Lentokentällä meidän piti ensin hankkia seitsemän euron hintaiset Ingalan (Instituto Nacional Galapagos) myöntämät kontrollikortit. Kyseessä oli luottokortin kokoinen ja näköinen läpyskä, jossa on nimen ja Galapagoksella vietettävien päivämäärien lisäksi henkilönumero. Meille ei missään vaiheessa selvinnyt, mihin tätä korttia tarvitaan, mutta se oli välttämätön hankinta jotta pääsimme saarille.

Kortin saatuamme siirryimme check-in jonoon. Tiski ei ollut vielä auki, vaikka jonossa oli jo muutamia asiakkaita. Jouduimme odottamaan puolisen tuntia TAME-lentoyhtiön Galapagos-tiskin aukeamista. Ihmettelimme aulassa kaikuvaa kukonlaulua. Olihan toki aamu, mutta silti ei odottaisi että lentokentän kaiuttimista kiekuisi kukko. Hetken päästä ymmärsimme, ettei ääni suinkaan kuulunut kaiuttimista vaan viereisessä jonossa oli kukkoja kuljetuslaatikoissaan odottamassa ruumaan vientiä (katso alla oleva video). Ilmeisesti kyseessä oli kukkotappeluihin meneviä kukkoja. Mitkä muut kukot olisivat niin arvokkaita, että niitä kannattaisi yksittäispakata lentokoneella kuljetettavaksi? Kukkojen määränpää oli Cuencan kaupunki.

Saatuamme lennon tarkistuskortit kävimme maksamassa lentokenttäveron. Sen jälkeen jonotimme hetken turvatarkastukseen päästäksemme lähtöaulaan. Ostimme herkullista ecuadorilaista 75%:n tummaa suklaata kentän myymälästä. Ihanan pehmeää ja tumma-aromista Fino de Aroma gourmet-suklaata voi lämpimästi suositella, vaikka viiden euron hinta 150 grammasta olikin aika paljon. Suklaan lisäksi söimme kentällä aamiaisen El Espanol -kahvilassa. Nautimme isot tuopilliset vastapuristettua appelsiinimehua ja herkulliset kasvisvoileivät. Muuten odotteluaika sujuikin mukavasti omalla miniläppärillä wifi-yhteydellä surffaillen.

Puolitoista tuntia kestävä lento Tyynenvaltameren yllä meni nopeasti. Pian laskeuduimmekin jo pienelle Baltran saarelle Santa Cruzin saaren pohjoispuolelle, jossa ei ole muuta kuin lentokenttä. Kenttä oli pieni. Laskeuduimme koneesta portaita suoraan kentälle ja kävelimme kentän poikki lentokenttärakennukseen. Ensimmäiseksi jouduimme maksamaan Galapagoksen kansallispuistomaksun 100 dollaria eli 67 euroa per henkilö. Seuraavaksi kaikkien käsimatkatavarat pengottiin ja kysyttiin, onko tavaroissamme kasveja, hedelmiä tai eläimiä. Tarkastus oli varsin ylimalkainen, mutta välillä siinäkin tehdään mielenkiintoisia löytyjä. Esimerkiksi eräs paikallinen nainen oli yrittänyt tuoda saarelle kaksi kaniinia. Ne olisivat saattaneet aiheuttaa melkoisen ekokatastrofin lisääntyessään holtittomasti.

Laukkuja odotellessamme käänsimme kelloja tunnin taaksepäin Galapagoksen aikaan. Kentällä ei ollut matkalaukkuhihnaa, vaan laukut leviteltiin siirtovaunuista laukkujenhakualueelle, josta jokainen kävi etsimässä omansa. Tämän jälkeen siirryimme veloituksettomaan bussikuljetukseen, joka vei meidät Baltran saaren eteläpäähän. Vaihdoimme bussista pieneen lauttaan, jolla matkasimme kapean salmen yli Santa Cruzin saaren pohjoiskärkeen. Lautasta siirryimme jälleen bussiin.

Tätä olin odottanut useamman vuoden. Olin haaveillut Galapagoksen ekoparatiisista, jossa eläimet, luonto ja ihmiset elävät harmoniassa keskenään. Odotukset olivat huikeat. Melkein tuli tippa linssiin bussin ajaessa Santa Cruzia halkovaa ainoaa asvalttitietä kohti Puerto Ayoran satamakaupunkia. Molemmilla puolilla levittäytyi luonnonsuojelualueita. Ennen tarkempaa tutustumista Galapagokseen en ollut edes tiennyt, että millään saarista voi yöpyä. Luulin, että kaikki matkailijat asuvat saarten väliä risteilevissä veneissä tai laivoissa.

Puerto Ayoran 12 000 asukkaan kaupunki kasvaa kovaa vauhtia; monen mielestä liian kovaa. Galapagoksella asuvien määrä on kaksinkertaistunut viimeisen kymmenen vuoden aikana. Turistien määrä taas on tuplaantunut viidessä vuodessa. Tällä on merkittäviä, valitettavasti negatiivisia, vaikutuksia Galapagoksen ekosysteemille erityisesti asutuilla saarilla Santa Cruzilla, Isabelalla, San Cristobalilla ja Floreanalla. Mielikuva ekoparatiisista alkoi rapistua samantien.

Puerto Ayora oli yllättävän suuri, vaikka pääkatu onkin vain noin kilometrin pituinen. Bussi jätti meidät sataman tuntumaan. Ensin oli päästävä vessaan. Tien toisella puolella olikin sopivasti yleinen wc.

Kävelimme puolisen kilometriä opaskirjasta valitsemaamme La Casa del Lago Lodgeen. Heillä oli tarjolla muutama ihastuttava huoneisto, joista tosin ei ollut oikeastaan minkäänlaisia näköaloja. Vilkaisimme myös viereisen hotellin, mutta se oli täynnä. Niinpä päätimme varmuuden vuoksi majoittua Casa del Lagoon, vaikka sen hinta olikin yli kolminkertaistunut parissa vuodessa. Ecuadorin Lonely Planetimme on vuodelta 2006. Siinä Casa del Lagon hinta on 23 euroa/huoneisto/yö. Nyt hinta oli 73 euroa/huoneisto/yö. Neljälle henkilölle huoneisto olisi ollut hyvä sijoitus, mutta kahdelle se oli vähän liiankin iso ja hintava.

Majoituttuamme lähdimme vaeltelemaan Puerto Ayoran keskustaan etsien sukelluskeskuksia ja edullisempia majapaikkoja. Molempia löytyi runsain mitoin. Majoitusta oli tarjolla 15 eurosta 125 euroon/huone/yö ja tilaakin oli useimmissa paikoissa. Sukelluspäivän hinta vaihteli 80:stä 90:een euroon sisältäen kaksi sukellusta varusteineen, kuljetukset ja jotain pientä purtavaa sekä juotavaa päivän aikana. Päivän shoppailtuamme varasimme uudeksi majapaikaksi huomisesta alkaen Estrella del Marin. Sukellusretken varasimme Silberstein-sukelluskeskuksesta, joka vaikutti mielestämme toiseksi parhaalta vaihtoehdolta viikoksi eteenpäin täyteen buukatun Scuba Iguanan jälkeen.

Lounaalle päädyimme pääkadun kauimmaisessa päässä sijaitsevan luksushotellin Red Mangrove Innin sushi-ravintolaan. Upean merimaiseman idylliä häiritsi hieman terassin korjaustyöstä aiheutuva meteli. Tero katseli tyytyväisenä ravintolan tv:ssä pyörivää Galapagoksen sukellusdokumenttia. Sushit maistuivat pitkästä aikaa, vaikkeivät ne ihan huipputasoisia olleetkaan. Päivän päätteeksi poikkesimme paikalliseen supermarkettiin, josta hankimme moniviljaleipää, jogurttia, tuoremehua ja muita aamiaistarvikkeita kämppäämme.

Video: Kukot odottivat vuoroaan lentokentällä

Lentolippuja ja postipaketteja

GUAYAQUIL, ECUADOR

Kävimme aamiaisella viihtyisässä El Espanol -leipomokahvilassa aivan hotellimme lähistöllä. Merja popsi valtavan vuoren amerikkalaistyylisiä aamiaispannukakkuja. Tero tyytyi perinteisempään voileipään.

Huh hellettä. Tänään oli älyttömän kuuma päivä. Auringossa varmasti lähemmäs 40 astetta eikä varjossakaan paljon vähempää. Etsimme opaskirjassamme mainitun galapagoslaisen sukelluskeskuksen toimiston, joka oli piilotettu yhden kerrostalon seitsemänteen kerrokseen. Toimistolla työskentelevä ystävällinen mies sattui ulko-ovelle kanssamme samaan aikaan ja neuvoi meidät oikeaan paikkaan. Muuten sitä ei olisi kyllä millään löytynyt.

Keskustelimme Galapagos Sub-Aquan työntekijän kanssa sukelluksista Galapagos-saarilla. Kyselimme hintoja ja millaisia sukelluksia olisi odotettavissa. Sub-Aqua toimii Santa Cruzin saarella. Olimme hieman hämmästyneitä, ettei mies tuntenut lainkaan muiden saarten sukelluskohteita. Hänen mielestään Santa Cruzin lähellä olevat paikat olivat saarten parhaita. Saimme paljon tietoa, mutta emme olleet aivan vakuuttuneita kyseisestä sukelluskeskuksesta. Niinpä kiitimme avusta ja päätimme hankkia sukellukset vasta päästyämme Galapagokselle.

Jatkoimme matkaa pittoreskille Las Penasin alueelle. Kävelimme ristiin rastiin sen kujia alueen hauskanvärisiä taloja ihastellen. Kukkulalle emme tässä helteessä jaksaneet lähteä kapuamaan. Poikkesimme myös pariin taidegalleriaan, joissa oli ihan hienoja tauluja muttei mitään meille sopivaa. Yritämme ihan tosissamme löytää olohuoneemme seinälle taidetta, mutta näyttää vähän huonolta.

Kävelimme huippumodernia Maleconia eli joenrannan bulevardia takaisin kohti Guayaquilin keskustaa. Alue on rakennettu vuonna 2000. Ohitimme ison IMAX-teatterin. Olisi ollut mukava mennä elokuviin hyvin ilmastoituun teatteriin, mutta valitettavasti se ei ollut auki. Olimme auringonpaahteesta lopenuupuneita, joten menimme lounaalle kauniin tekolammen rannalla sijaitsevaan Aroma Cafeseen. Oli rentouttavaa istahtaa varjoon odottamaan ruoan saapumista. Paikka oli täynnä turisteja ja hinnat sen mukaiset.

Poikkesimme Maleconilta hetkeksi Iberian ja Copa Airlinesin toimistoihin. Iberian toimisto sijaitsi aivan rantakadun tuntumassa katutasolla. Olimme selvitelleet netin kautta eri lentoyhtiöiden hintoja Havannasta Helsinkiin ja todenneet Iberian tarjoavan edullisimman vaihtoehdon. Lento tosin kiertää Madridin ja Frankfurtin kautta, mutta emmeköhän me sen kotimatkalla kestä. Ostimme liput 900 eurolla per henkilö.

Suurin osa tämän kaupungin toimistoista näyttää sijaitsevan jonkin rakennuksen ylemmissä kerroksissa. Niin Copa Airlineskin. Jonotettuamme jonkin aikaa pääsimme virkailijan juttusille. Kyselimme lentoja Quitosta Havannaan. Olimme katsoneet netistä, että Copa Airlinesin lennot olisivat edullisimmat. Jos ostaisimme liput toimistosta, hintaan tulisi 20 euroa per henkilö palvelumaksua lipun hinnan päälle. Päätimme yrittää ostaa liput netin kautta.

Menimme läheiseen nettikahvilaan. Copa Airlinesin nettisivu toimi hyvin ja pian olimme hankkineet 230 eurolla per henkilö e-liput Quitosta Panaman kautta Havannaan. Tulipahan säästettyä edes vähän, kun vaivauduimme hoitamaan homman netin kautta.

Jatkoimme kävelyretkeämme Maleconin toiseen päähän, jossa kävimme La Bahian valtavilla piraattimarkkinoilla. Siellä oli yksi katu täynnä DVD- ja CD-levyjä, yksi katu kopioituja merkkivaatteita, yksi katu kopioituja merkkikenkiä jne. Isot huoneet olivat tupaten täynnä kopioituja pelejä, videoita ja tietokoneohjelmia. Etelä-Amerikassa näyttävät piraattimarkkinat olevan vielä erittäin elinvoimaiset eikä kukaan näytä edes olevan kiinnostunut tämän liiketoiminta-alueen kieltämisestä. Loputtomien kojurivistöjen kujilla oli niin kuuma ja tavaraa ylitsevuotavan paljon, että halusimme pian pois tästä ostoshelvetistä.

Kävelimme Guayaquilin keskustan läpi takaisin hotellillemme, jossa Merja ryhtyi pakkaamaan tavaroitamme huomista Galapagokselle siirtymistä varten. Tero lähti viemään paketteja postiin. Postiin päästyään hän jonotti tietämättä tarkkaan, mille luukulle olisi pitänyt mennä saadakseen lähetettyä paketin ulkomaille. Luukulle päästyään hän kysyi virkailijalta, puhuuko tämä englantia. Virkailija ei osannut englantia eikä osannut kukaan muukaan. Ei auttanut kuin selittää espanjaksi, mitä haluaa.

Huvittavaa oli, että isompi pakettimme painoi 2,96 kiloa. Jos se olisi painanut 3 kiloa, hinta olisi ollut huomattavasti kalliimpi. Lisäksi lähetimme erillisessä pienessä paketissa Merjan Mancoran hiekkarannalta löytämän merihevosen, jonka toivoimme näin varmemmin päätyvän kotiin asti. Molempien pakettien osalta piti täyttää lomakkeita, joissa kaikki asiat kysyttiin espanjaksi ja ranskaksi. Nämä kielet ovat hyvin samanlaisia, joten ei ollut paljon hyötyä, että lomakkeiden tekstit oli käännetty espanjasta ranskaksi. Tero osaa kumpaakin välttävästi, mutta jos ei ymmärrä toista, ei ymmärrä toistakaan.

Lomakkeeseen piti laittaa palautusosoite, jos vastaanottajaa ei tavoiteta. Tässä tarvittiin vähän luovuutta, koska eihän meillä ole osoitetta Ecuadorissa emmekä ylipäätään halua pakettien palautuvan sinne. Tärkeintä oli kuitenkin saada lomakkeen kaikki kohdat täytettyä, joten virkailijalle kelpasi pienen hämmingin jälkeen, kun Tero laittoi osoitteeksi oman osoitteemme Suomessa ja palautusosoitteeksi Merjan vanhempien osoitteen Suomessa. Kysyttäessä merihevospaketin arvoa, Tero ei ensin ymmärtänyt kysymystä. Ymmärrettyään, mistä oli kysymys, hän laittoi arvoksi yhden euron. Byrokratia on mielenkiintoinen asia, kun lomakkeisiin voi usein täyttää ihan mitä tahansa, kunhan täyttää. Lopuksi Teron piti todistaa passilla henkilöllisyytensä ja maksaa 27 euron postimaksu.

Yllätyksellinen puisto

GUAYAQUIL, ECUADOR

Lähes kaikki vaatteemme olivat likaisia, joten tänään oli tärkeää löytää pesula. Opaskirjamme karttaan oli merkitty vain yksi pesula ja se sijaitsi noin 1,5 kilometrin päässä hotelliltamme. Ulkona oli helteinen päivä. Raahasimme isoa vaatesäkkiä mukanamme ja ravasimme paahtavassa auringonpaisteessa läpi Guayaquilin keskustan. Pesula löytyi helposti, mutta pettymykseksemme he hinnoittelivat pesun vaatekappaleittain. Yksien housujen pesettäminen olisi maksanut kaksi euroa eikä alusvaatteita suostuttu pesemään lainkaan. Mietimme hetken, jätämmekö edes osan vaatteista tähän pesulaan. Emme olleet nähneet yhtään pesulaa matkan varrella. Silti jätimme tilaisuuden käyttämättä, koska pyykkivuoren pesettäminen olisi tullut kohtuuttoman kalliiksi.

Palasimme takaisinpäin. Menomatkalla olimme kävelleet Guayaquilin kiehtovimman nähtävyyden ohi. Jottei meidän tarvisisi ravata useampaa kertaa samaa reittiä, päätimme tutustua siihen paluumatkalla. Kyseessä oli pieni Bolivar-puisto aivan kaupungin keskustassa vilkkaasti liikennöityjen katujen keskellä. Puiston laidalla on kaunis valkoiseksi rapattu katedraali ja keskellä puistoa Bolivarin ratsastajapatsas. Mutta erikoiseksi puiston tekee se, että se on täynnä iguaanoja. Kaiken kokoiset ja näköiset iguanat vaeltelevat kävelyteillä ja ruohikoilla sekä kiipeilevät puissa ja pulahtavat aina välillä vesialtaaseen. Isoimmat iguanat ovat yli metrin mittaisia ja varsin kunnioitusta herättäviä. Vesialtaassa uiskentelee myös erikokoisia vesikilpikonnia.

Satuimme paikalle sopivasti iguaanojen ruokinta-aikaan. Ne kerääntyivät laumoittain hoitajansa ympärille yrittäen siepata isosta sammiosta salaattia itselleen jo ennen varsinaista ruokajakoa. Oli mielenkiintoista seurata, miten hoitaja nappasi liskoja niskasta kiinni ja viskasi ne takaisin kaltaistensa joukkoon pois ruokien kimpusta. Pian ateria oli valmis jaettavaksi ja hoitaja jakoi sen useampaan paikkaan puistossa. Joka puolelta alkoi siirtyä iguaanoja ruokailupaikoille. Ne kiipeilivät toistensa päällä yrittäessään saada parhaat palat itselleen.

Ruokailun päätyttyä osa iguaanoista vetäytyi takaisin puihin osan jäädessä loikoilemaan kävelyteille. Ne olivat ihmeen rauhallisia ja antoivat ohikulkijoiden jopa silittää itseään tai vetäistä niitä hännästä. Itse emme halunneet lähteä sorkkimaan liskoja, koska niillä on melkoisen terävät ja tuhoisat kynnet, jos ne hermostuvat.

Bolivar-puiston yhdessä nurkassa sijaitsi postin valtava talo. Kävelimme sisään ovesta ja jouduimme jonkinlaisille postimarkkinoille kirjekuorien ja postikorttien maailmaan. Yritimme löytää paikan, josta voisimme kysyä paljonko paketin lähettäminen Suomeen maksaa. Tulimme ulos toiselta puolelta markkinakäytävää. Kävelimme nurkan taakse ja jälleen yhdestä ovesta sisään. Kysyttyämme vartija lähti näyttämään meille, mikä oli varsinaisen postin ovi. Löytyihän se. Paketin lähettäminen Ecuadorista oli samaa hintaluokkaa kuin Perusta. Toivottavasti tällä kertaa todella ehdimme lähettää paketin täältä. Juuri nyt meillä ei ollut tarvittavia tavaroita mukanamme.

Vaeltelimme eri reittiä takaisin hotellillemme päin kuvaten muun muassa omituisen hampurilaisseinän. Jonkin aikaa käveltyämme Tero yllättäen huomasi kadun varrella pesulan. Onneksemme tämä pesula hinnoitteli palvelunsa pestävien vaatteiden painon mukaan. Noin neljän kilon pakettimme hinnaksi tuli 3,5 euroa, jolla olisimme siinä toisessa paikassa saaneet pestyä vain kaksi vaatekappaletta. Eikä tässä paikassa nyrpistelty alusvaatteillekaan. Saisimme vaatteet pestyinä ja kuivattuina takaisin iltapäivällä. Jätimme vaatteet pesuun ja jatkoimme matkaa.

Valitsimme umpimähkään opaskirjastamme yhden lähistöllä sijaitsevan matkatoimiston, Centro Viajeron, jonne menimme kyselemään Galapagoksen reissuista. Toimisto sijaitsi tornitalon kahdeksannessa kerroksessa, jossa Douglas Chang otti meidät vastaan. Hänen asiantuntevalla avustuksellaan päädyimme hankkimaan vain lentoliput Galapagokselle jättäen majoituksen ja mahdollisen risteilyn avoimeksi. Lentojen päivämääriä ja paikkojakin pystyisi helposti ja kuluitta vaihtamaan, jos tarve vaatisi. Ostimme Douglasilta lennot Guayaquilista Galapagokselle Santa Cruzin saarelle Baltraan hintaan 208 euroa per henkilö. Saimme Douglasilta myös lukuisia neuvoja, miten toimia lentokentällä ja Galapagoksella sekä minne kaikkialle saarilla kannattaa mennä.

Seuraavaksi suuntasimme Lojan käsityöläismarkkinoille etsimään Teron työkavereille alpakanvillapipoja tuliaisiksi. Markkinat olivat vähän pettymys, koska suurin osa niiden tarjonnasta oli kaikkea muuta kuin käsintehtyä. Pipotkin olivat jälleen tehdasvalmisteisia, joten päätimme vielä jatkaa etsintöjä. Kävellessämme takaisin hotellillemme Merja yhtäkkiä huomasi, etteivät hänen aurinkolasinsa olleet mukana. Tuli kiire lähteä etsimään niitä markkinoilta. Mitä ilmeisimmin ne olivat jääneet yhteen kojuun, jossa kokeilimme pipoja. Lasit eivät löytyneet sieltä. Tullessamme ulos markkina-alueelta Tero yllättäen tajusi, että hänen taskussaan on kahdet aurinkolasit. Hän oli ottanut jossain vaiheessa Merjan aurinkolasit talteen ja sieltä taskustahan ne löytyivät.

Haettuamme pyykkimme pesulasta ja vietyämme ne hotellillemme menimme hurjan nälkäisinä Pizza Hutiin syömään. Tilasimme valkosipulileivät, Merjalle pikkupizzan ja Terolle keskikokoisen. Jaksoimme syödä noin puolet tilauksestamme, mutta otimme loput mukaan. Matkalla hotellillemme kävimme internet-kahvilassa, jossa vietimme pari tuntia tutkien Galapagoksen majoituksia sekä lentoja Quitosta Havannaan Kuubaan ja Suomeen. Tero yritti löytää kadulta jonkun, jolle pizzanjämämme kelpaisi, muttei löytänyt yhtään kerjäläistä. Niinpä lopulta heitimme pizzan roskakoriin, koska meillä kummallakaan ei ollut enää nälkä.

Suklaata sen sijaan teki mieli vielä illan päätteeksi. Sitä olikin vaikea löytää. Kaikkialla myytiin vain pienenpieniä patukoita ja me halusimme suklaalevyn. Lopulta yhdestä kioskista löytyi boikotoidun Nestlen taloussuklaata muistuttava tummasuklaalevy. Ostimme sen sekä Terolle pienen viskipullon. Olimme valmiita palaamaan hotellille lepäämään vaiherikkaan ja mielenkiintoisen päivän jälkeen.

Video: Liskot taistelevat parhaista paloista

Hotel California

GUAYAQUIL, ECUADOR

Siisti ja rauhallinen, mutta vanhahtava huone. Varusteina ilmastointilaite, kello, kaapelitv, jääkaappi, lankapuhelin ja kuuma vesi. Kohtuullinen näköala kolmannen kerroksen huoneesta. Hinta-laatusuhde kohdallaan. Vastaanotossa vaihteleva palvelutaso riippuen henkilöstä. Ikkunanpielissä rakoja, mutta niistä ei tullut ötököitä. Sänky vähän hutera, mutta muuten mukava.

Sijainti: keskustassa lähellä kaikkea tarpeellista
Hinta: 16 EUR/huone/yö

Perun kuluyhteenveto

PERU

Taustatiedoksi: pidämme päivittäin kirjaa menoistamme reissulla ollessamme, jotta voimme seurata paljonko rahaa kuluu ja miten eri maiden hintatasot vaihtelevat. Tätä tarkoitusta varten olemme kehittäneet yksinkertaisen systeemin, jonka mukaan luokittelemme kulut seitsemän eri kategorian mukaan.

Perussa ollessamme (15 päivää) kulutimme rahaa yhteensä 1847 euroa. Näin ollen kulutimme keskimäärin 123 euroa per päivä, joka kattoi majoitukset, kuljetukset, ravintolakäynnit, eri aktiviteetit, ostokset, ruokakaupasta hankitut tarvikkeet ja muut mahdolliset palvelut. Luottokortilla maksoimme Perussa vain noin 5% edellä mainituista kuluista.

Yleisesti ottaen Peru tuntui Bolivian jälkeen kalliilta maalta. Korkea kustannustaso on osittain selitettävissä sillä, että teimme Perussa suhteellisen hintavan reissun Machu Picchulle ja lensimme Cuscosta Piuraan. Kokonaiskustannuksiltaan Peru tuli kuitenkin lopulta yhtä kalliiksi kuin Bolivia, mutta Boliviassa oleskelimme samalla rahasummalla kokonaiset 41 päivää eli 26 päivää kauemmin.

Perun kulujen jakauma kategorioittain:

- majoitukset 30 % (555 euroa, keskim. 37 euroa/yö)
- kuljetukset 32 % (585 euroa, keskim. 39 euroa/päivä)
- ravintolat 22 % (407 euroa, keskim. 27 euroa/päivä)
- aktiviteetit 6 % (115 euroa, keskim. 8 euroa/päivä)
- ostokset 1 % (18 euroa, keskim. 1 euroa/päivä)
- ruokakaupat 4 % (70 euroa, keskim. 8 euroa/päivä)
- muut palvelut 5 % (97 euroa, keskim. 6 euroa/päivä)

Kallein valitsemamme majoitus, Aquas Calientesissa, maksoi meille 70 euroa per yö. Halvin majoitus löytyi puolestaan Cuscosta, ja maksoi vain 21 euroa per yö. Kuljetuksien halvimmat menopelit olivat polkupyörä- ja autoriksat sekä taksit (noin 1-2 euroa per keikka). Pidemmillä matkoilla tuli käytettyä busseja (12-20 euroa), junia (65 euroa) ja lentokoneita (170 euroa). Aktiviteettien kustannukset koostuivat lähinnä Inka-museosta, Machu Picchusta ja hevosratsastuksesta.

Etelä-Amerikka-reissumme aiempien maiden avainluvut:

Argentiina
- kokonaiskustannukset: 3780 euroa (39 päivää)
- keskimääräiset kulut per päivä: 97 euroa

Chile
- kokonaiskustannukset: 2290 euroa (22 päivää)
- keskimääräiset kulut per päivä: 104 euroa

Bolivia
- kokonaiskustannukset: 1814 euroa (41 päivää)
- keskimääräiset kulut per päivä: 44 euroa


Tähän mennessä olemme olleet reissussa 117 päivää ja rahaa on palanut yhteensä 9731 euroa. Näin ollen olemme koko reissun aikana kuluttaneet keskimäärin 83 euroa per päivä (tämä luku tosin ei kata pitkiä, Atlantin yli kulkevia, lentoja eikä Suomessa hankkimiamme varusteita, vakuutukia, rokotteita yms).

Abbaa Ecuadorissa

MANCORA, PERU – GUAYAQUIL, ECUADOR

Nautiskelimme viimeisestä aamiaisesta Casa de Playan merenrantaterassilla. Tilasimme in, joka kyyditsi meidät Mancoran keskustaan bussin lähtöpaikalle. Olimme siellä vähän ennen kello yhdeksää, jolloin bussimme piti lähteä. Jouduimme kuitenkin odottamaan lähes tunnin. Bussi oli jäänyt jumiin johonkin poliisin tarkastuspisteeseen matkan varrella. Vaihdoimme muutaman sanasen kahden australialaismiehen kanssa, jotka myös odottivat samaa bussia. He olivat matkalla vähän Mancoraa pohjoisemmassa olevaan rantalomakohteeseen.

Tarkkailimme paikallista kanojen myyntiä. Mies ajoi kuorma-auton tien laitaan. Pari muuta miestä tuli kanaostoksille. Valmiiksi nyljettyjä kokonaisia kanoja oli laatikoissa kuorma-auton lavalla. Sieltä mies nappasi niitä jaloista kiinni ja laittoi vaa'alle. Lyhyen kaupanteon jälkeen kanat jatkoivat matkaa skootterin sarveen kiinnitetyssä muovipussissa.

Meidän oli tarkoitus vaihtaa bussia Tumbesissa. Vaihtoaikaa piti olla noin tunti, jolloin olimme ajatelleet käydä lounaalla. Bussimme saapuessa tunnin myöhässä meitä huolestutti, ehdimmekö lainkaan Tumbesista lähtevään bussiin. Meille liput myynyt nainen vakuutti vaihdon onnistuvan ja kertoi siskonsa olevan meitä vastassa. Sisko varmistaisi, että löydämme bussin Tumbesissa. Emme olleet lainkaan varmoja, että näin tulisi tapahtumaan, mutta se olisi sen ajan murhe.

Bussi oli huomattavasti odottamaamme parempitasoinen. Televisioissa pyöri jokin elokuva, mutta se oli lähes lopussa. Keskityimme maisemien ihailuun. Bussi ajoi rannan tuntumassa. Noin puolen tunnin kuluttua australialaismiehet jäivät pois hiljaiselta vaikuttavassa kylässä. Pari kertaa poliisit pysäyttivät bussin ja tarkastivat matkustajalistoja ja matkalippuja. Pienten epäselvyyksien selvittelyn jälkeen pääsimme kuitenkin jatkamaan matkaa.

Parin tunnin kuluttua saavuimme Tumbesiin. Bussin pysähtyessä huomasimme paikallisen nuoren naisen lukuisten autoriksakuskien keskellä. Hänen täytyi olla meille liput myyneen naisen sisko. Ja näin oli. Hänkin tunnisti heti meidät siskonsa kuvausten perusteella. Saimme laukkumme bussin tavaratilasta ja astelimme naisen perässä hänen varaamaansa riksaan. Ilmeisesti seuraava bussimme ei lähtisikään samasta paikasta tämän bussin kanssa. Riksamatka kesti pari minuuttia. Nainen maksoi kyydin ja haki meille liput bussiin lipunmyynnistä.

Jouduimme odottelemaan bussin lähtöä noin 15 minuuttia. Se riitti vessakäyntiin ja yritykseen hankkia jotain syötävää mukaan viiden tunnin bussimatkalle. Lähistöllä ei ollut oikein mitään, mistä ostaa syötävää. Parissa kioskissa oli lähinnä virvoitusjuomia ja sipsejä. Ostimme mukaan jotain pientä, jottemme ihan kuole nälkään matkan aikana.

Bussi oli selvästi ensimmäistä huonompitasoinen, mutta kohtuullisen siisti. Se itseasiassa siivottiin juuri ennen siihen nousuamme. Laitoimme varmuuden vuoksi rinkat muovisäkkeihin, koska siivouksen jäljiltä tavaratila oli mitä todennäköisimmin märkä. Meillä oli etummaiset paikat, joissa oli ruhtinaallisesti jalkatilaa. Tosin kaikki bussiin nousevat kulkivat jalkojemme editse. Bussissa ei ollut ilmastointia. Oli kuuma päivä, joten kuski piti etuovea auki ja matkustajat availivat ikkunoita. Kyllähän se niinkin toimii, mutta oli aika tuulista.

Pian ajoimme Perun ja Ecuadorin rajan tuntumassa olevaan kaupunkiin, jossa oli kova kaupankäynnin meininki. Kaupungin laidalla sijaitsi Perun raja-asema isossa valkoisessa talossa, jonka eteen bussimme pysähtyi kuljettajan ilmoittaessa kaikille, että on aika käydä leimauttamassa passit. Kävelimme rakennukseen sisälle. Meidät ohjattiin jonoon erään huoneen ulkopuolelle ja lähes militaristisessa järjestyksessä kävin yksitellen huoneessa leimauttamassa passimme. Sen jälkeen piti siirtyä samantien toisella puolella käytävää olevaan huoneeseen, jossa käsiteltiin maahantulolomakkeet samassa sotilaallisessa hengessä. Tämän jälkeen sai kävellä ulos. Ostimme kioskista mandariineja ja energiajuomaa ennen kuin palasimme bussiin.

Ecuadorin raja-asema sijaitsi vaatimattomassa matalassa rakennuksesssa tien vieressä. Siellä oli ihan erilainen meininkin kuin Perun puolella. Rajavartijat olivat harvinaisen hyväntuulista sakkia. Kopissa soivat Abban biisit ja tunsimme ulos asti viilentävän ilmastoinnin. Kääntyessämme luukulta takaisin bussille törmäsimme yllättäen samoihin australialaismiehiin, jotka odottelivat kanssamme bussia Mancorassa. He olivat tiirailleet hetken kyläpahasta, jossa olivat jääneet pois ja päätyneet jatkamaan samantien matkaa. Nyt he tulivat jälleen kanssamme samaan bussiin.

Ecuadorin puolella, kun bussi pysähtyi sisään virtasi samantien kaupustelijoita mitä erilaisimpien tuotteiden kanssa. Hedelmiä, vettä, pähkinöitä yms. oli jatkuvasti tarjolla. Jonkin matkaa rajalta päästyämme oli noin puolen tunnin pysähdys pienessä kaupungissa. Paikalliset matkustajat lähtivät hakemaan lounasta itselleen tai jopa syömään toisella puolella tietä oleviin pieniin katuravintoloihin. Itse emme uskaltautuneet ensin mihinkään, kun emme tienneet kuinka pitkä pysähdys tulisi olemaan. Lopulta Merja lähti katsomaan, josko hän löytäisi suklaata jostain lähitienoon kojusta. Ei löytynyt ja tietysti bussi oli lähdössä heti kun hän pääsi nurkan taakse. Onneksi Tero jäi bussiin ja sai kuskin odottamaan pari minuuttia, jotta Merja ehti mukaan.

Ecuadorissa maisema muuttui totaalisesti. Kaukaisuudessa näkyi vuorijono, mutta tien ja sen välillä oli valtavat banaaniviljelmät. Täältä ne banaanit sinne meidänkin S-Marketiin taitavat tulla. Tie halkoi banaanipuuviljelmiä, jotka jatkuivat silmänkantamattomiin. Kymmeniä kilometrejä maisema oli vain ja ainoastaan banaanipuita.

Jos olimme hämmästyneet innokkaita myyntimiehiä siirtyessämme Boliviasta Peruun, niin Ecuadorissa vasta huomasi yritteliäisyyden runsauden. Teiden varsilla oli jos jonkinlaista tavaraa kaupan bensapulloista omituisiin rapupaketteihin. Ennen Guayaquilia näimme myös ensimmäiset bussipresentaatiot, jossa pysäkiltä bussiin hypännyt kaupustelija pitää presentaation ja yrittää saada kaikki ostamaan jotakin koruista erilaisiin pillereihin ja kekseihin. Merja sortui ostamaan keksejä, kun oli niin ainutlaatuinen mahdollisuus ja tarjous, ja koska hänellä oli niin nälkä.

Illansuussa saavuimme vihdoin yli kahden miljoonan asukkaan Guayaquiliin. Kaupunki on Ecuadorin liike-elämän keskus. Astuessamme bussista ulos sovimme australialaismiesten Benin ja Brettin kanssa, että otamme yhteisen taksin keskustaan. Kävelimme sisään valtavalle linja-autoasemalle, joka sai meidät kaikki haukkomaan henkeämme. Tämä oli linja-autoaseman lisäksi modernein ostoskeskus, mitä olimme nähneet pariin kuukauteen Boliviassa ja Perussa reissatessamme. Tuli ihan kotoinen olo.

Meillä kesti hetken ennen kuin löysimme taksiaseman, mutta se olikin sitten tupaten täynnä takseja. Kysyessämme hintaa keskustaan valitsemamme hotellin eteen hinta oli yllättäen edullisempi kuin opaskirjassamme mainittu. Sitten vaan kyytiin. Ben ja Brett osoittautuivat aivan hurmaavaksi homopariskunnaksi, joiden kanssa juttu luisti mukavasti. Taksi jätti meidät Hotel Las Penasin eteen, josta kävimme kysymässä huoneita. Huone oli ihan mukiinmenevä, muttei 60 dollarin hintansa arvoinen. Kaiken lisäksi heillä olisi ollut huoneet meille vain yhdeksi yöksi. Vastaanottovirkailija neuvoi meidät saman ketjun edullisempaan hotelliin, joka oli kävelymatkan päässä.

Piipahdimme matkan varrella eräässä hotellissa katsomassa huoneita, mutta emme halunneet jäädä sinne, koska heillä ei ollut lämmintä vettä. Ben ja Brett päättivät jäädä tähän majapaikkaan. Me jatkoimme matkaa nurkan takana sijaitsevaan Hotel Californiaan, joka sai kelvata koska oli jo pimeää emmekä jaksaneet enää etsiskellä enempää. Ainakin suihkusta tuli lämmintä vettä ja huone oli siisti.

Katkarapu-avokadoleipiä ja pakkaamista

MANCORA, PERU

Ratsastusretken jälkeen vaihdoimme uikkarit päälle ja pulahdimme mereen. Rantaan iskevät aallot olivat sen verran isoja, ettei varsinaisesta uimisesta oikein tullut mitään. Lilluimme sopivan viileässä vedessä ja hyppäsimme aallon tullessa ilmaan. Rannan läheisyydessä oli aika paljon kiviä, mutta myös kohtia joissa voi seistä ihanan pehmeässä hiekkapohjassa. Siirryimme merestä hetkeksi uima-altaalle ennen kuin menimme suihkuun huoneeseemme.

Söimme lounaan hotellimme ravintolassa. Tero tilasi mustekalaa spagetin kera ja Merja kalaa vihanneksilla. Teron annos oli vähän pettymys, sillä siinä ei ollut oikeastaan mitään muuta kuin spagettia ja mustekalaa. Merja taas oli erittäin tyytyväinen omaan valintaansa. Tero tilasi itselleen vielä katkarapu-avokadovoileivät ja Merja otti jälkiruoaksi letun hedelmien kera. Joimme molemmat limonadaa eli vettä, jossa on limeä ja sokeria. Juuri sopiva juoma tähän lämpötilaan.

Lounaan jälkeen kävimme läpi osan Perussa ottamistamme valokuvista. Niitä olikin jälleen kertynyt melkoinen määrä. Poistimme huonot ja turhat, mutta silti jäi vielä paljon jäljelle. Merja luki kirjaa riippumatossa meren loputon pauhu taustaäänenä.

Tero meni hiekkarannalle kuvaamaan siskontytölleen Emmalle syntymäpäiväkortin. Koiranpentu ilmestyi kuin tyhjästä seuraamaan Teron touhuja ja saikin Terosta hetkeksi leikkikaverin itselleen. Pikkuinen seurasi Teroa huoneemme ovelle asti. Kävelimme yhdessä sen kanssa takaisin rannalle, koska hotellialueelta se olisi joka tapauksessa saanut häädön. Se oli sen verran puhdas ja hyväkuntoinen, että taisi olla jonkun koira. Täällä koirat kuljeskelevat vapaina pitkin rantaa, mutta palaavat yöksi koteihinsa.

Merja pakkasi tavaroitamme. Tero kävi viereisessä hotellissa käyttämässä toimivaa wifi-yhteyttä tietokoneellamme ja lähettämässä hiekkaan kirjoitetun viestin Emmalle. Koiranpentu tupsahti jälleen paikalle, mutta kun kukaan ei kiinnittänyt siihen huomiota, se kyllästyi ja katosi hiekkarannalle.

Saatuaan toisen rinkoista lähes pakattua Merja koki ikävän yllätyksen. Toisen rinkan pohjalla liikuskeli torakka-heinäsirkka. Se oli se, joka edellisenä iltana oli piipittänyt. Merja ei sittenkään ollut kuvitellut huoneessa olevan vielä yksi näitä kammoörkkejä. Siihen jäi sen rinkan pakkaaminen, kunnes Tero tuli takaisin noin puoli tuntia löydöksen jälkeen. Hän oli jutellut naapurihuoneen nuorenparin kanssa. He olivat kertoneet löytäneensä pakatessaan kolme torakka-heinäsirkkaa laukuistaan.

Söimme iltapalaksi katkarapu-avokadovoileipiä. Tero kävi maksamassa majoitus- ja ravintolalaskumme sekä tilaamassa mototaksin meille aamuksi. Merjan viimeisteli pakkaushommat. Loppuillan luimme kirjoja.

Täyttä laukkaa hiekkarannalla

MANCORA, PERU

Merjalla yö sujui hieman levottomasti ötökkäkammoa potien. Ilmeisesti ne saatiin kuitenkin eilen illalla metsästettyä tai heitettyä ulos, koska yöllä emme nähneet enää yhtään. Heräsimme kello 8.30 ja painuimme aamiaiselle. Hotellimme puutarhan käytävillä lojui sadoittain torakka-heinäsirkkojen raatoja, jotka henkilökunta oli tappanut hyönteismyrkyllä.

Tero oli edellisenä päivänä sopinut ratsastusretkestä rannalla vaeltaneen nuoren hevosmiehen kanssa. Sovitusti noin kello 10 poika hevosineen odotteli meitä hotellimme lähistöllä. Taivas oli pilvessä, joten lämpötila oli ihanteellinen. Merja sai alleen ruskean, 6-vuotiaan Rodrigon ja Tero vaaleahkon, 4-vuotiaan Manzasin. Hevoset olisivat voineet olla paremmassakin kunnossa. Erityisesti Rodrigo oli liian laiha. Mietimme, oliko eettisesti oikein valita tällaiset hevoset rannalta ratsuiksi. Toisaalta voi myös ajatella, että mitä enemmän asiakkaita heillä on sitä paremmat edellytykset heillä on hoitaa hevosia paremmin.

Hevosista huolehtiva nuori mies oli noin 13-vuotias. Hän kertoi hevosten kyllä saavan syödäkseen. Heillä on kotona näiden kahden lisäksi viisi muuta hevosta. Kehotimme häntä viemään Rodrigon eläinlääkärille. Kysyimme pojalta, miksei hän ole koulussa. Hän sanoi koulun alkavan tänään vasta kello 12.

Pojalla oli mukanaan vain kaksi hevosta, joten hän itse juoksi perässämme. Rodrigo oli ihmeen virkeä ja halukas juoksemaan, vaikka näyttikin vähän huonokuntoiselta. Sen sijaan Manzas oli laiskanpuoleinen eikä juossut kuin lyhyitä pätkiä. Merja nautti Rodrigon tasaisesta laukasta aaltojen kovettamalla hiekalla. Tero jolkotteli mukavasti Manzasin kyydissä.

Rodrigo totteli helposti käskyjä ja oli mukava käsiteltävä. Ikävää oli, että se vaikutti siltä, ettei sen koulutusta ollut hoidettu kovinkaan hellällä kädellä. Se on hieno ja ystävällinen hevonen, jonka toivoisi saavan parhaan mahdollisen kohtelun omistajiltaan. Molemmat hevoset pyrkivät väistämään rantahiekalle lyöviä aaltoja. Jokaisen mutkan takana ranta vain jatkui ja jatkui.

Aivan rannan tuntumassa oli useita arkkitehtuurisesti moniulotteisia hotelleja. Erikoisin niistä tuli vastaan vähän yli puolen tunnin kuluttua. Sen huoneet olivat pyramidinmalliset. Käännyimme takaisin. Osassa hotelleista oli upeita terasseja, joiden seininä hulmusivat luonnonvalkoiset verhot. Monilla parvekkeilla oli riippumatto. Ja kaikilla näkymä valkoiselle hiekkarannalle ja tyrskyävälle merelle.

Aurinko paistoi kuumasti palatessamme takaisin päin. Yhdessä kohdassa maasto oli hieman hankala, joten nousimme hevosten selästä ja talutimme niitä muutama kymmenen metriä. Laukkasimme joitakin pätkiä. Hevoset alkoivat olla jo aika hikisiä. Nousimme ratsailta saapuessamme hotellimme tuntumaan.

Ratsastuksen hinta oli 20 solea per hevonen. Pojalla ei ollut antaa 50 solesta takaisin, joten Tero lähti hakemaan vaihtorahaa hotelliltamme. Merja istuskeli hiekalla juttelemassa pojan kanssa. Hän kertoi heillä olevan keskimäärin 10 asiakasta viikossa. Hevoset olivat väsyneitä. Tero toi tullessaan omenoita ja porkkanoita hevosille. Manzas söi hyvällä halulla, mutta Rodrigolle ei oikein maistunut. Kello oli jo 11.30, joten hoputimme poikaa kouluun.

Tunnin ratsastus hiekkarannalla: 4 EUR/hevonen

Video: Merjan lyhyt tyylinäyte

Örkkitaistelu

MANCORA, PERU

Merja oli suunnitellut viettävänsä totaalisen rentoutumispäivän. Tänään ei ollut pakko tehdä mitään. Oleellisinta oli löhöillä riippumatossa ja kuunnella aaltojen kohinaa. Aurinko paistoi lämpimästi. Tero käväisi Mancoran keskustassa ostamassa parin päivän päähän bussiliput Mancorasta Guayaquiliin sekä namuja ja limua. Hän palasi takaisin hotellillemme paikallisen autoriksakuskin kyydissä.

Päivä kului kirjoja lukien. Merja sai kahlattua läpi Jari Tervon Taksirengin rakkauden ja Tero lopetteli Karin Mullerin Along The Inca Roadin. Jari Tervon kirjan olimme vaihtaneet pariin muuhun kirjaan La Pazissa Gravityn toimistolla. Matkailijoilla on tapana jättää lukemansa kirjat hosteleihin tai muihin sopiviin paikkoihin, joista seuraavat voivat napata ne mukaansa. Joskus kirja pitää vaihtaa toiseen vähintään yhtä hyvään, mutta useimmiten haluamansa voi vain ottaa ilman mitään vastinetta. Olemme itsekin jättäneet lukuisia kirjoja matkamme varrella sopiviin paikkoihin muiden löydettäväksi.

On harvinaista löytää suomenkielistä luettavaa. Emme ehkä olisi itse koskaan ostaneet Jari Tervon kirjaa, mutta hänen erikoinen kirjoitustyylinsä ja yllätykselliset tarinansa veivät meidät molemmat mukanaan. Inca Roadin ostimme parilla eurolla käytettyjen kirjojen markkinoilta Valparaisossa Chilessä. Se sopi aihepiiriltään täydellisesti tähän matkaan. Olimmehan itse joko käyneet siinä mainituissa paikoissa tai menossa niihin. Karin Muller on melkoinen seikkailija, joka muun muassa etsii poliisien kanssa kokaiinitehtaita Bolivian viidakoissa ja osallistuu vikunjojen kokoamiseen Perussa.

Illalla Tero lähti jälleen viereisen hotellin terassille hyödyntämään heidän nettiyhteyttään. Merja jäi tyytyväisenä katselemaan auringonlaskua. Kyyhkypariskunta istahti katonreunalle vierekkäin katseet kohti laskevaa aurinkoa. Romanttisen hetken vietettyään ne ryhtyivät parittelemaan. Pikatouhuilun jälkeen ne lensivät pois. Siinä vaiheessa parvekkeella alkoi olla itikoita ja Merja siirtyi sisään vetäen parvekkeen oven perässään kiinni.

Merja aloitteli uutta kirjaa The World According to Bertie (Alexander McCall Smith). Hetken kuluttua alkoi kuulua piipittävää ääntä. “Gekot ne siellä varmaan metsästävät hyttysiä”, ajatteli Merja. Ääni voimistui ja jotain alkoi poukkoilla ympäri huonetta. “Apua!” Ylhäällä katonrajassa olevasta pienestä ikkunakolosta tuli virtanaan sisään torakka-heinäsirkkoja. Emme tiedä, miksi niitä oikeasti kutsutaan, mutta sellaiselta ne ainakin näyttivät. Samaisia otuksia mönki sisään myös parvekkeen ovenraosta.

Merja kiljahteli kauhusta istuen sängyllä. Torakat ovat inhottavia, mutta yhdistettynä heinäsirkkamaiseen hyppelyyn ympäriinsä ja piipittävään ääneen, nämä otukset ovat vielä kammottavampia. Kaiken lisäksi niillä näytti olevan vähän liikaakin älykkyyttä. Merja ryhtyi listimään tunkeilevia örkkejä mahdollisimman painavilla kirjoilla, joita meillä sillä hetkellä oli ilahduttavan paljon matkalaukussa. Otukset olivat suunnilleen Merjan peukalon kokoisia, joten niitä ei ihan tuosta vain jalalla tai kädellä saanut liiskaksi. Kirjat läiskähtelivät lattiaan, mutta örkkejä tuli sitä tahtia, ettei niitä millään ehtinyt kaikkia tappaa.

Lopulta Merja pakeni kylpyhuoneeseen sulkien oven perässään. Sinne otukset eivät päässeet, koska oven alla tai muuallakaan ei ollut riittävän isoja koloja. Kylpyhuoneessa pystyi siis hetken ajattelemaan ilman, että joku inhottava örkki loikkaa niskaan. “Missä h...vetissä se Tero oikein viipyy?”, mietti Merja. Tero ei pelkää hyönteisiä eikä hämähäkkejä, joten hän varmasti keksisi jonkin keinon päästä torakka-heinäsirkoistakin eroon ilman että niitä kaikkia tarvitsee tappaa. Teroa ei kuitenkaan kuulunut.

Paniikki kasvoi kylpyhuoneessa. Oli pakko tehdä radikaali ratkaisu ja lähteä hakemaan Teroa apuun. Merja vetäisi sandaalit jalkaan ja livahti ovesta ulos. “Iik! Apua!” Kammoörkkejä oli ulkona vielä huonettakin enemmän. Niitä poukkoili laumoittain hotellin puutarhan käytävillä. Itkien ja kiljahdellen Merja rynnisti hiekkarannalle ja sieltä viereisen hotellin terassille, jossa myös hyppeli muutamia torakka-heinäsirkkoja. Tero istui kaikessa rauhassa netissä surffaillen ja pisco-sour -juomaa nautiskellen. “Apua! Auta! Mä en kestä. Niitä on kaikkialla”, Merja sopersi itkuisella äänellä päästessään Teron kainaloon turvaan.

Tajuttuaan lopulta, mistä on kysymys Tero sulki koneen. Palasimme yhdessä takaisin huoneeseemme, jossa Merja linnoittautui edelleen puolipaniikissa kylpyhuoneeseen ja Tero ryhtyi ratkaisemaan örkkiongelmaa. Otuksia pomppi huoneessa. Tero sulki katonrajassa olevan ikkunaraon ja laittoi ovenrakoon pyyhkeen. Parvekkeen ovenrakoon hän änkesi päiväpeiton. Näin oli kaikki kulkureitit suljettu ovelilta torakka-heinäsirkoilta. Sen jälkeen Tero etsi kaikki sisällä olevat otukset. Normaalista toimintamallistaan poiketen hän tappoi useimmat, koska niitä oli niin toivottoman hankala saada metsästettyä johonkin purkkiin, jolloin ne olisi voinut kuljettaa elävinä ulos. Lopulta huone oli örkitön ja Merja uskaltautui ulos kylpyhuoneesta.

“Kyllähän mä muutamasta olisin selvinnyt, mutta kun niitä tuli virtanaan joka raosta lisää”, totesi Merja tilanteen rauhoituttua. Nukkumaan käydessämme jostain kuului piipittävä ääni, mutta Tero sai Merjan uskomaan ettei se kuulu huoneestamme. “Miksi paratiisissa pitää aina olla käärmeitä?”, mietti Merja ennen nukahtamistaan.

Valkoista hiekkaa varpaiden välissä

MANCORA, PERU

Oli ihana herätä kauniissa huoneessa, avata parvekkeen ovi ja aistia tropiikin lämpö ja meri. Aamiaisella meillä oli sama tarjoilija kuin illallakin. Hän näyttää tekevän todella pitkää päivää. Aamiainen tarjoiltiin terassilla meren äärellä. Saimme vastapuristettua ananasmehua, leipää paistettujen kananmunien kera ja teetä.

Aamiaisen jälkeen kävimme hotellivirkailijan kanssa keskustelua huoneemme hinnasta. Mielestämme meidän olisi pitänyt saada jonkinlainen alennus, koska aioimme jäädä ainakin kolmeksi yöksi ja hotelli oli lähes tyhjä. Kaiken lisäksi luvattu wifi-yhteys ei toiminut. Jostain syystä Casa de Playassa oli kuitenkin todella tiukka linja, vaikka sanoimme siinä tapauksessa vaihtavamme hotellia. Suuntasimmekin rannalle katselemaan vaihtoehtoja.

Viereinen hotelli oli lähes samaa tasoa, mutta 20% halvempi ja siellä oleva wifi-yhteyskin toimi hyvin meidän tietokoneellamme. Tero halusi vaihtaa, mutta Merja oli ihastunut Casa de Playan kauniiseen puutarhaan ja näköalaan parvekkeeltamme sekä kauniisti sisustettuun huoneeseemme. Lopulta kaikista painostuksesta huolimatta päätimme jäädä Casa de Playaan.

Lähdimme kävelylle Mancoran keskustaan. Tallustelimme paljain jaloin kaikessa rauhassa lämmöstä, auringosta ja merestä nauttien pitkin loputonta valkoista hiekkarantaa. Seuraamme lyöttäytyi musta labradorinnoutaja, jonka nimesimme samantien Matin ja Raijan koiran mukaan Kalleksi. Koska tämä hauveli oli suomalaista veljeään pienempi, siitä tuli tietysti Pikku-Kalle.

Puolivälissä matkaa tuli vastaan kalastusveneiden satama. Paikalla oli sekä kunnon puisia kalastusveneitä että pieniä purjelauttoja, joilla emme ainakaan itse olisi kovin pitkälle merelle uskaltautuneet. Aika pitkälle näimme niiden kuitenkin aamulla menevän. Veneiden yläpuolella liiteli fregattilintuja ja laiturinnokassa nökötteli pelikaaneja. Rannalla oli miehiä korjailemassa veneitään.

Mancoran kylä on tunnettu surffaajien keskuudessa. Siellä on tarjolla edullista majoitusta ja rannalla ilmeisesti ihan hyvät aallot. Moni jää kylään pidemmäksikin aikaa. Lounasaikaan pääkatu oli lähes kuollut lukuunottamatta pientä turisteille suunnattua markkina-aluetta. Markkinoilla oli tarjolla erilaisia matkamuistoja hainhammaskoruista nahkalaukkuihin ja taiteeseen. Ostimme muutaman mandariinin katukojusta.

Piipahdimme hetkeksi nettikahvilaan vilvoittelemaan paahtavasta helteestä. Tosin ei sielläkään ilmastointia ollut, mutta varjoa sentään löytyi. Kyselimme pienistä toimistoista pääkadun varrelta bussiyhteyksistä Mancorasta Guayaquiliin Ecuadoriin. Yhtenä kriteerinämme oli, ettemme halua lähteä kukonlaulun aikaan. Onneksi vaihtoehtoja näytti löytyvän.

Käveltyämme pienen kylän ristiinrastiin palasimme rannalle. Siellä olevat pikkuravintolat olivat auki. Olihan rannalla jonkin verran auringonpalvojia ja surffaajia, vaikkei ilmeisesti kuumin sesonkiaika ollutkaan. Valitsimme siisteimmältä näyttävän Gebicheria Las Canitas -ravintolan ja tilasimme ison kannullisen limonadaa. Merja söi herkullisia valkosipulivoissa paistettuja katkarapuja ja Tero friteerattuja mustekalarenkaita. Yhteensä hintaa kertyi 7,5 euroa.

Paluumatkalla Pikku-Kalle ilmestyi seuraamme vähän ennen venesatamaa. Se ohjasi meidät kiertotietä laiturin ohi, koska nousuvesi esti kulkemisen laiturin alta, josta olimme menneet menomatkalla. Merja löysi rannalta kuolleen merihevosen, joka oli jo alkanut kovettua. Hän nappasi sen mukaan, vaikkei ollut ollenkaan varma saisiko sen kuljetettua Suomeen.

Merjan rojahtaessa parvekkeelle riippumattoon hyvän kirjan kanssa Tero lähti rannalle juoksulenkille. Hän juoksi rantaa vastakkaiseen suuntaan kuin missä Mancoran kylä oli. Ranta jatkui ja jatkui. Aina piti katsoa, joko se seuraavan mutkan jälkeen päättyisi. Rannalla oli paljon kivannäköisiä ja erikoisiakin hotelleja. Ihmisiä näkyi vain harvakseltaan. Juoksulenkkiä häiritsivät jonkin verran koirat, jotka innostuivat uudesta lenkkikaveristaan vähän liikaakin.

Söimme illallisen hotellillamme. Perussa on selkeästi maukkaampaa ja parempaa ruokaa kuin esimerkiksi Boliviassa. Tietysti merenrannalla saa herkullisia merenantimia, jotka maistuvat meille molemmille. Tällä kertaa nautimme merenherkuilla ja riisillä täytetystä ananaksesta. Illallisen jälkeen Tero meni hetkeksi viereiselle hotellille käyttämään heidän wifi-yhteyttään, koska netti ei edelleenkään toiminut meidän hotellillamme.

Hotel Casa de Playa

MANCORA, PERU

Kaunis huone upealla meri- ja palmunäköalalla. Parvekkeella riippumatto, josta voi katsella auringonlaskua horisonttiin. Hyvinhoidettu, rehevä puutarha. Uima-allas. Rantatuolit, joissa patjat. Hyvällä maulla sisustettuja sohvanurkkauksia aivan meren äärellä. Hyvä ravintola. Aamiaisella teetä/kahvia, kananmunaa, leipää, marmeladia, voita, vastapuristettua ananas/papaijamehua. Wifi-yhteys, joka ei toiminut. Iltaisin paljon torakka-heinäsirkkaötököitä.

Sijainti: 1-2 km Mancoran keskustasta hiekkarannalla
Hinta: 41 EUR/huone/yö (sis. aamiaisen)

Vihdoinkin merenrannalla ja lämmin

CUSCO – LIMA – PIURA – MANCORA, PERU

Aamulla otimme taksin hotelliltamme kello 7.30 Cuscon lentokentälle, joka sijaitsee toisella puolella kaupunkia. Lentokenttä oli moderni ja toimiva. Check-inin tehtyämme maksoimme lentokenttäveron, jonka useimmissa maissa joutuu lentokentän palveluksia käyttäessään erikseen maksamaan. Maksu, kolme euroa, oli melkein naurettavan pieni aiheuttamaansa byrokratiaan nähden ja mahdollista suorittaa ainoastaan käteisellä. Shoppailimme Terolle punaisen Peru t-paidan ja vähän matkaevästä odotellessamme lennon lähtöä.

Lento Cuscosta Limaan sujui mukavasti upeita vuoristomaisemia ihaillen. Välillä on hauska katsella maata ilmasta käsin. Saa vähän erilaista perspektiiviä ja näkee maiseman hyvin erilaisena kuin jos kulkisi samoissa maisemissa bussilla.

Liman lentokentällä olimme hieman hämmentyneitä, kun transfer-opasteet johtivat meidät pitkälle rivistölle lentokenttäveron maksuluukkuja. Cuscossa meille oli erityisesti painotettu, että Limassa ei ole tarpeen maksaa lentokenttäveroa, kun kyseessä on vain koneenvaihto. Onneksi luukuille ei ollut kovin pitkää jonoa, joten menimme kysymään neuvoa sieltä. Virkailija ihmetteli, miksemme olleet menneet transfer-tiskille, joka sijaitsi ennen maksuluukkuja. Emme olleet huomanneet moista tiskiä, joten palasimme takaisin.

Emme löytäneet tiskiä kysymättä sittenkään. Kyseessä oli aulassa oleva kirjoituspöytä, jonka takana istui vartijanoloinen henkilö. Näytimme hänelle transfer-lippujamme, jonka jälkeen hän ohjasi meidät takanaan olevasta “varastonovesta” lentojen lähtöaulaan. Missään ei ollut mitään kylttiä, että transfer-asiakkaiden kuuluisi kulkea tästä.

Kulutimme jälleen aikaa shoppaillen lentokentän hienoissa liikkeissä löytämättä kuitenkaan mitään ostettavaa. Yhdessä taidemyymälässä ihastelimme taidokkaasti käsintehtyjä figuuritaideteoksia, joissa erikokoisiin laatikoihin oli luotu Retablos-miniatyyrimaailmoja esimerkiksi hedelmätorilta tai ruuhkaiselta kadulta. Kaikenlaisilta markkinoilta löytyy vastaavanlaisia, mutta laatu oli kentällä ihan toista luokkaa; samoin hinta.

Lento Limasta Piuraan Perun pohjoisosaan sujui ongelmitta. Lentokentältä otimme taksin linja-autojen lähtöpaikalle, jossa innokkaat minibussikauppiaat hyökkäsivät kimppuumme. Seuraavat minibussit olivat lähdössä vasta noin tunnin kuluttua, joten menimme tien toiselle puolelle tutustumaan isompien bussiyhtiöiden tarjontaan. Päädyimme ostamaan liput yhteen niistä, joka lähti puolen tunnin kuluttua tasan kello 15. Ostettuamme 3,5 euron arvoiset bussiliput piipahdimme vielä lähikioskilla hakemassa vettä ja yo-mostit eli juotavat jogurtit. Matka kestäisi 2,5 tuntia emmekä olleet koko päivänä syöneet kunnolla mitään.

Bussissa oli tuhottoman kuuma erityisesti ennen sen lähtöä. Ajettaessa hieman helpotti, kun luonnollinen (=ikkunat auki) ilmastointi alkoi toimia. Maisemat muistuttivat tasaisuudellaan jonkin verran Argentiinan Patagoniaa, mutta olivat onneksi hieman vaihtelevammat. Matkan varrella näkyi tasaisin väliajoin pieniä öljypumppuja. Vähän yli kaksi tuntia matkattuamme aloimme miettiä, mikäköhän pikkukylistä mahtaa olla kohteenamme oleva Mancora. Bussin pysähdellessä kukaan ei sanonut, missä ollaan eikä ympäristöstäkään voinut päätellä mitään. Kysyttyämme saimme kuulla, että ihan vielä ei olla perillä.

Juuri ennen Mancoraa bussi nousi kukkuloille, joilta aukeni hienot näköalat laaksoihin ja pian myös merelle. Tien laidalla näkyi paikka paikoin pieniä alttareita merkkinä siitä, että paikalla on sattunut joskus ihmishenkiä vaatinut onnettomuus. Näitä kutsutaan paikallisiksi nopeusrajoitteiksi. Etelä-Amerikassa näkee aika harvoin kylttejä nopeusrajoituksista ja vaikka näkisikin, kukaan ei noudata niitä. Ilmeisesti kuolemaa kuvastavat alttarit tehoavat paikallisiin hurjastelijoihin paremmin.

Mancoran kylä sijaitsee aivan merenrannalla. Sen läpi kulkee PanAmericanan valtatie. Bussimme pysähtyi aivan kylän keskelle, josta nappasimme autoriksan etukäteen varaamallemme Casa de Playa -hotellille. Hotelli sijaitsi aivan hiekkarannan tuntumassa parin kilometrin päässä Mancoran keskustasta ja vastasi kerrankin tasoltaan sen nettisivuilta saamaamme kuvaa. Yritimme tinkiä huoneen hinnasta, koska olimme jäämässä vähintään kolmeksi yöksi, mutta virkailijalla ei ollut lupaa laskea hintaa. Maksoimme ensimmäisen yön ja sovimme jatkavamme hintakeskustelua aamulla.

Oli upeaa olla pitkästä aikaa merenpinnan tasolla ja nauttia trooppisesta lämmöstä. Olimmehan viimeiset kuukaudet viettäneet lähes jatkuvasti Andien vuoristossa. Istuimme parvekkeemme riippumatossa palmujen lehvästöjen hulmutessa alapuolellamme ja auringon laskiessa horisonttiin. Kalastajaveneet palailivat takaisin satamaan. Pelikaanit ja fregattilinnut lensivät auringonkultaaman meren yllä. Ja Tyynenmeren aallot löivät kohisten rantaan.

Auringon painuttua mailleen menimme hotellimme ravintolaan illalliselle. Olikin jo hirmuinen nälkä, kun koko päivä oli reissattu pelkkien välipalojen voimalla. Vaikka hotellissamme ei ollut paljonkaan asiakkaita, ruoka valmistui keittiössä nopeasti. Söimme curry-kalaa ja nautimme valkoviiniä palanpainikkeeksi.

Video: Upea auringonlasku rannalla

Perulaisia bisneksiä

CUSCO, PERU


Söimme niukahkon aamiaisen hotellillamme ja lähdimme kaupungille. Päivän pääoperaatio oli ostaa lentoliput mieluiten huomiselle. Olimme päätyneet hankkimaan liput LANilta. Heidän toimistonsa Aurinko Avenuella oli tupaten täynnä. Jonotuslappukone ei toiminut, mutta ovivartija antoi meille sen uumenista jonotuslapun. Yritimme omatoimisesti toimistossa olevilla nettikoneilla ostaa liput Cuscosta Liman kautta Piuraan, mutta jostain syystä juuri tällaista lentoa ei voinut hankkia netin kautta.

Jouduimme jonottamaan. Jono eteni toivottoman hitaasti. Tunnin jonotettuamme pääsimme vihdoin palvelutiskille, jossa saimme asiamme kohtuullisen joutuisasti hoidettua. Pian meillä oli kädessämme lentoliput ja olimme 170 euroa/henkilö köyhempiä. Melkoisen kalliit Perun sisäiset lennot, mutta toisaalta tolkuttoman pitkät bussimatkatkaan eivät houkutelleet.

Piipahdimme lentoyhtiön lähistöllä sijaitsevaan postiin, josta saimme lähetettäville tavaroillemme sopivan laatikon. Postissa nimittäin myytiin erikokoisia käytettyjä laatikoita, esimerkiksi kopiopaperilaatikoita, edulliseen hintaan. Siinä olisi suomalaisellekin postille hyvä idea kierrätykselle. Laatikoitahan kertyy pilvin pimein eikä tavallisen tallaajan paketti useinkaan vaadi uutta laatikkoa.

Istuskelimme 2,5 tuntia nettikahvilassa sähköposteja käsitellen ja feissaillen. Samalla tutkimme, millaisia Galapagoksen reissuja on tarjolla, millaisia lentoja Ecuadorista Suomeen mahtaa löytyä ja millaisia majapaikkoja Piurassa ja Mancorassa on. Netti helpottaa huomattavasti matkailijan elämää, kun voi hakea kaikenlaista lisätietoa. Toisaalta osa reissusta menee aina nettikahviloissa istuskellen.

Kävimme syömässä herkullisen lounaan keskusaukion kupeessa sijaitsevassa luomuravintola Greensissä. Alkupalaksi nautimme erilaisia kasvis- ja sieniempanadoja eli paikallisia pasteijoita. Pääruoaksi Merja popsi trooppista kanaa riisillä, hedelmillä ja kookoskastikkeella ja Tero söi tofua ja vihanneksia riisin kera. Hintaa herkuille tuli noin 10 euroa per henkilö juomineen.

Iltapäivällä etsiskelimme Teron työkavereille reissutuomisiksi käsinkudottuja perulaisia alpakanvillapipoja. Se ei ollutkaan ihan yksinkertainen homma, vaikka alunperin niin luulimme. Joka paikassa myytin alpakanvillapipoja, mutta vain harva niistä oli käsinkudottu. Koneella tehtyihin oli mitä ilmeisimmin lisätty villan lisäksi jotain keinokuitua tai sitten villa oli jotenkin teollisesti käsitelty, koska tällaiset pipot olivat harmillisen sähköisiä. Sellaisen kun laittoi päähän, niin pois otettaessa tukka sojotti sähköisenä joka suuntaan. Halusimme myös, että kaikki pipot olisivat olleet samanvärisiä ja samanlaisia, mutta yhdellä myyjällä oli yleensä myynnissä vain pari yhdenmukaista pipoa. Näin ollen pipoja piti haalia monesta kojusta. Koska homma ei sittenkään ottanut onnistuakseen, löimme hanskat tiskiin ja päätimme yrittää uudestaan jossain muualla.

Ilta kului blogijuttuja kirjoitellen ja julkaisten sekä huomista lähtöä varten tavaroita pakkaillen. Kello 22 meillä oli treffit Simonen ja Berndin kanssa heidän hotellinsa edessä. Paikalle saapui vain Simone. Bernd oli pahan flunssan kourissa kuumeessa sängyn pohjalla. Olipa harmillista. Menimme Simonen kanssa jälleen Witches Gardeniin, koska se oli lähellä ja ihan mukava paikka. Joimme kaikki teetä. Juttelimme Simonen ja Berndin kokemuksista Machu Picchulla. Reissu oli mennyt muuten mukavasti, mutta Berndin flunssa oli hieman haitannut menoa.

Witches Gardenin kanadalaissyntyinen omistaja tuli kertoilemaan meille yrittämisen vaikeuksista Perussa. Istuimme pöydässä, jonka vieressä oli iso akvaario. Tällä hetkellä se oli tyhjä, koska se oli pari päivää aikaisemmin hajonnut kastellen kokonaan seinän toisella puolella olevan toimiston tietokoneineen ja tärkeine papereineen. Omistaja oli tilannut korjaajan, joka laittoi akvaarioon uudet lasit. Pian ongelma uusiutui. Omistajan soittaessa korjaajalle tämä vain totesi, että oli laittanut vähän liian ohutta lasia akvaarioon. Hän suostui tulemaan uudestaan paikalle vain, kun omistaja lupasi maksaa hänelle työstä uudestaan.

Saimme myös kuulla, että ravintolassa voi usein seurata perulaisten nuorten naisten käyttävän ulkolaisia miehiä hyväkseen. Naiset ottavat kaiken irti miesten varallisuudesta ja palaavat parin päivän kuluttua eri ryhmässä. Toki tämän voisi tulkita myös prostituutioksi. Eli kuka loppujen lopuksi käyttää hyväksi ja ketä?

Witches Gardenin omistaja oli pitänyt ravintolaansa Cuscossa useamman vuoden. Samalla paikalla oli aikaisemmin ollut opaskirjoissakin kehuttu pizzeria, jonka uumenista paljastui remontin myötä sekä torakoita että rottia. Naisen mukaan yleinen hygieniataso perulaisissa ravintoloissa on surkea, samoin raaka-aineet ja niiden säilytystilat. Hänellä menee jatkuvasti paljon aikaa kouluttaa ja muistuttaa omaa henkilökuntaansa näissä asioissa.

Hyvästelimme Simonen noin kello 23 toivotellen Berndille pikaista paranemista. Heillä oli seuraavana päivänä edessä pitkä bussimatka Nazkaan ja sieltä Arequipaan, josta he jatkoivat vielä Santiago de Chileen. Chilestä he olivat parin päivän päästä lentämässä Australiaan. Eiköhän se flunssa viimeistään Australian helteissä hellitä.

Corpus Christi

CUSCO, PERU

Corpus Christi (lat. Kristuksen ruumis) on katolisen kirkon 1200-luvulla lanseeraama koko kansalle suunnattu iloinen juhlapäivä. Cuscossa juhlinta on tunnetusti äänekästä ja värikästä. Monet lähistöllä olevat perulaiset ja ulkomaalaiset turistit suntaavatkin tuolloin Cuscoon osallistuakseen juhlintaan. Corpus Christia voi massatapahtumana helposti pitää Latinalaisen Amerikan vastineena meidän vapullemme.

Fiestasta huolimatta päivämme käynnistyi normaalisti suhteellisen alkeellisella aamupalalla hotellissamme. Kokateet juotuamme suuntasimme kävelymatkan päässä sijaitseville lentoyhtiöiden toimistoille kysyäksemme, millä hinnalla mahdollisesti pääsisimme lentämään Cuscosta Liman kautta Perun pohjoisosaan. Saatuamme pari reititysvaihtoehtoa, päivämäärää ja hintaa päätimme nukkua yön yli ennen lopullista ostopäätöstä.

Kävelimme pääkatua pitkin keskusaukiolle, Plaza de Armasille, josta Corpus Christi kulkueen oli tarkoitus lähteä. Jalkapallokentän kokoinen aukio olikin jo täyttynyt pullolleen juhlijoista. Osalla oli päällään upeat kansallispukuja muistuttavat tamineet ja monella oli mukanaan instrumentti tai viiri. Me emme olleet valmistautuneet juhlahumuun millään tavalla. Meille riitti, että ehdimme paikalle kello 11 mennessä nähdäksemme, miten varsinainen juhlakulkue pärähtäisi täysillä käyntiin katedraalin edustalta.

Ei aikaakaan kun ilmoille kajahti Cuscon pormestarin karismaattinen juhlapuhe. Emme saaneet paljoakaan tolkkua espanjankielisen puheen sisällöstä, mutta perusliturgia tuntui tutulta. Kyseessähän oli loppujen lopuksi vakavasti otettava Jeesuksen kunniaksi tarkoitettu ehtoollisrituaali. Hilpeän rennosta karnevaalimentaliteetista huolimatta juhlijoiden huomio tuntui keskittyvän kunkin henkilökohtaisen pyhimyksen bongaamiseen, sekä siihen liittyvään palvonnanomaiseen kollektiiviseen läsnäoloon.

Kun kulkue lopulta lähti hitaasti liikkeelle, kenellekään ei jäänyt tulkinnanvaraiseksi kuinka raskas taakka harvoilla ja valituilla kantajilla oli harteillaan, ja kuinka pitkä matka heillä oli edessään. Kirkosta tuodut messiaita ja muita pyhimyksiä esittävät puuveistokset istuivat tai seisoivat kukin omalla kannettavalla lavallaan, jotka oli koristeltu värikkäillä tekstiileillä, kullalla ja kukilla. Urheimmat kantajat kävelivät paljain jaloin ja/tai ilman olkapääpehmusteita. Heille kulkue ilmeisesti oli muistutus Jeesuksen Via Dolorosasta (kärsimystentiestä).

Kulkuetta säesti Andien tuttuun sävyyn panhuilu ja rumpu. Lauluja emme pahemmin, jos ollenkaan, kuulleet päivän aikana. Erikoisinta oli seurata, miten kulkue muodostui päivän mittaan kymmenistä eri ryhmistä. Jokaisella ryhmällä oli kannettavanaan oma patsas ja he olivat pukeutuneet oman asuinalueensa, heimonsa tai seurakuntansa mukaiseen asuun. Useimmat kulkueessa olevat marssivat vakavana, mutta onneksi joukossa oli myös niitä, jotka etenivät hilpein askelin. Nuorimmat olivat hädin tuskin viidettä kesää nähneet, kun taas vanhimmat olivat jo kauan sitten siirtyneet eläkepäiviään viettämään.

Etsittyämme tovin sopivaa lounaspaikkaa aukion reunamalta löysimme lopulta vapaan pöydän ikkunan vierestä ravintolan toisesta kerroksesta. Syödessämme saimme seurattua rauhassa ihmisvilinää suoraan kulkueen yläpuolelta. Tällöin huomasimme, että moni oli hankkinut itselleen erikoislaatuisen fiesta-aurinkohatun (muistutti paperista pyöräilykypärää) ja pyhimysbongauslehtisen. Pariin otteeseen näimme, miten kulkueessa oleva ryhmä pysähtyi ja laski alas useamman tonnin painoisen taakkansa huilataakseen hetken. Kantajia myös vaihdettiin välillä.

Iltamme sujui Plaza de Armasin ympäri kävellessä. Merja halusi lopulta vetäytyä takaisin hotellillemme, jossa suunnittelimme reissumme seuraavia etappeja. Auringon laskiessa löysimme telkkarista englanninkielisen elokuvan (yleensä elokuvat dubataan espanjaksi). Tero lähti vielä myöhemmin illalla hakemaan pientä purtavaa keskustasta. Corpus Christi, mikäli juhla oli edelleen sama, oli tällöin muuttunut rauhallisesta perhejuhlasta aikuisten olutfiestaksi. Ehkäpä nautittu olut oli korvike aidolle ehtoollisviinille.

Mennessämme nukkumaan pohdimme toimisiko Suomessa kristillinen perinne, joka toisi Jeesuksen karnevaalimeiningillä kadulle kansan ihmeteltäväksi ja iloksi.

Video: ei mikään turha letkajenkka